Mitä mieltä olla tuosta välttämättömästä pahasta, rahasta? Jos saisin kuvitella elämän uusiksi, unohtaisin keksiä mokomaa. Sen verran tunnistan itsessäni hippiä, että voin kuvitella kyläyhteisön, missä yksilöt yhdistävät voimansa, kasvattavat luomuruokaa, vaihtavat taitojensa mukaan työtään keskenään, ja tyytyvät nykyistä elämää niukempiin mukavuuksiin. Ei ehkä olisi ilmastonmuutosta tai koronaakaan päänvaivoina. Mutta tässä todellisuudessa olen rahasta aika tarkka. Koska en saa sitä paljoa, käytänkin sitä vähemmän.
Olen tienannut omaa rahaa jo murrosikäisestä, lehdet maksoivat 50 markkaa jokaisesta mielipidekirjoituksesta jonka julkaisivat, ja minullahan riitti mielipiteitä. Olin myös mansikkapelloilla, myymässä kirpputorilla, ja hoidin lapsia ja kotieläimiä. Kun muutin pois kotoa, menin kokopäivätöihin, myöhemmin sain opintorahaa ja palkkatuloja samaan aikaan. Säästin aina isompia summia kasaan, jotta sain asioita, joista haaveilin. Minulla on vieläkin villapaita ja koruja, monitoimikone keittiössä ja liinavaatteita, joita ostin alle 20-vuotiaana. Monta ulkomaanmatkaakin maksoin, vuokrien, ruokien ja laskujen jälkeen tietysti.
En viihdy ostoksilla, ja rakastan jo valmiiksi pehmeiksi kuluneita vaatteita, joita etsin kirpputoreilta, tai saan tutuilta. En keräile mitään, enkä seuraa edes muotia. Kulutan vaatteeni kirjaimellisesti loppuun, sen tietävät perheenjäsenet naurettavuuksiin saakka. Reikiä on joskus enemmän kuin kangasta tallella, kunnes raaskin luopua lempivaatteesta. Tykkään vanhoista sukulaisilta kulkeutuneista esineistä, joilla on tarinansa. Jos johonkin turhaan kulutan, niin puutarhan kasveihin, vaikka niitäkin kärrään mieluiten tuttujen pihoilta ja hylätyiltä tonteilta.
Olen aina ollut perheessämme talousvastaava. Pidän kirjaa kaikista kuluistamme ja tuloistamme. Minulla on tilikirjoja tallessa jo vuodelta 1995. Laitoin säästöön kaiken ylimääräisen, kerryttääksemme ASP-tiliä. Lasten vauva-ajoilta kertyi esimerkiksi äidinmaidosta maksettua verotonta korvausta, yhteensä yli 20000 euroa. Miehen palkoista talletimme kaiken joutavan. Varsinaista onnea meillä ei raha-asioissa ole ollut, hävisimme molemmat ostamamme talot pois myydessämme, niin rahaa kuin työvuosiakin. Emmekä ole koskaan sijoittaneet rahoja muuhun kuin terveelliseen ruokaan, ja vuodesta 2010 lähtien omatoimisiin, pidempiin matkoihin koko perheellä.
Parhaimmillaan olen ansainnut alle 1800 euroa kuukaudessa museo-oppaana, mutta jo vuosia olen elänyt vain omaishoidontuella. Koska olemme pitkään tulleet toimeen vähällä, jää miehen nykyisestä palkasta säästöönkin.
Omakotitalossa on aina varauduttava pieniin korjauksiin, ostamaan puuta liiteriin, isompiin vesi -ja viemärilaskuihin, kiinteistöveroihin ja vakuutuksiin. Asuntolainaakin on vielä vajaat 30000 euroa. Budjetoin tulomme ja menomme aina kuukausi etukäteen. Olen opettanut lapsistakin säästäväisiä ja taloudellisia, kolme neljästä tuntuu jo sisäistäneenkin oppini. 30 vuotta olemme suunnitelleet miehen kanssa yhdessä isot linjat, säästökohteet ja tavoitteet, ja olen sitten toiminut suunnitelman mukaan. Raha-asioihin on sama ohje, kuin yhteisen elämän viisivuotissuunnitelmiinkin, katsotaan kohti yhteistä päämäärää.
Monilla on omat tilit, menoja maksetaan puoliksi, mutta tulot pidetään erillään. Meillä on alusta saakka ollut miehen kanssa yhteinen tili. Sen mitä kumpikin tarvitsee, sen saa. En edes muista mitä olisin itselleni viimeksi tahtonut ostaa. Nautin pikemminkin ilmaisten marjojen, sienten, ja omenoiden haalimisesta talteen talveksi. Vähän niin kuin Anni-mummini aikoinaan tapasi ajatella, sitä mitä ei ole, ei tarvitakaan. Tulisin toimeen vähemmilläkin tavaroilla, enkä haaveile paksusta lompakosta. Haaveet liittyvät terveyteen, yhteiseen aikaan läheisten kanssa, ja stressittömyyteen. Kun ei ole paljoa maksettavaa, on rennompaa. Raha saa siis pysyä jatkossakin taka-alalla, turvamiehenä, muttei kuninkaana.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 