Pelkopainia

Olen miettinyt sanontaa “pelkoja kohti”. Pelko on alunperinkin ollut välttämätön tuntemus, jotta lajimme on säilynyt hengissä. Mutta onko joukossa aina ollut niitä, jotka ovat uhanneet pelkoja toistenkin puolesta, lähteneet petoja ja vihollisia vastaan? Vai onko sanonnan merkitys lähempänä nykyaikaisen ihmisen henkisten pelkojen kohtaamista? Jos kunnolla tutkailemme oloamme, suurin osa meistä pelkää jotakin. Pitäisikö pelot taltuttaa, vai onko niistä edelleen meille hyötyäkin?

Minä pelkäsin vuosia sairaalaan joutumista. Lääkkeiden ja puhdistusaineiden haju kammotti, ja sairaala tuntui kuoleman odotushuoneelta. Itkin ja olin varma, että pikkuveljeni ei palaa kotiin, kun hänet vietiin nielu -ja kitarisojen leikkaukseen Mikkelin sairaalaan. En voinut käsittää miksi hän hymyili pedissään leikkauksen jälkeen, ja söi tyytyväisenä jäätelöä. Vanhemmat eivät tulleet vielä kertoneeksi omista varhaisista sairaalakokemuksistani, ei ennen kuin aloin saada muistikuvia aikuisena.

Koin ajoittain kauhean, lamaannuttavan pelon tunteen, joka liittyi hylkäämiseen, yksinjäämiseen, ja selvästi myös sairaalaan. Aloin muistaa huoneen, jonka sänkyyn minut nostettiin pinnojen taa, ja jonka seinillä näin Aku Ankan, Mikki Hiiren ja Hessu Hopon, Plutonkin. Huoneessa oli myös leluja, mutta ei tullut mieleenkään leikkiä. Huusin kovaa, joku piti minusta kiinni, ja lopulta näin kuinka vanhempani poistuivat käytävää pitkin ulos, minut jättäen. Kun kysyin äidiltä, mikä tämä näky voi olla, hän kertoi silmäleikkauksestani 1-vuotiaana. Vanhempien ei annettu jäädä sairaalaan, hoitajat pitivät minua lujasti sylissä, mutta todella huusin heidän peräänsä raivokkaasti itkien. Kyynelkanavani olivat tukossa, joten leikkaus piti hoitaa, eikä minun kuuluisi muistaa tästä mitään. Vasta 40-vuotiaana kuulin terapeutilta, että vielä puhekyvytön lapsi voi muodostaa tarkkoja muistikuvia traumaattisesta tilanteesta. 

Kun olin ensimmäistä kertaa raskaana 1996, sain keskenmenon. Heräsin kaavinnan jälkeen Kätilöopistolla, ja huomasin ajattelevani kirkkaasti ja pelotta, että tulisin tänne seuraavalla kerralla synnyttämään. En ollut tuossa vaiheessa vielä selvittänyt sairaalapelkoni syytä äidin kanssa, mutta uusi päättäväisyyteni siirsi varsinaisen sairaalan pelkäämisen pois päiväjärjestyksestä. Jo seuraavana vuonna esikoisemme syntyi, ja jatkoa seurasi. Kaikkiaan neljä lasta kävin työntämässä maailmaan tuossa samassa rakennuksessa.

Olen aina pelännyt autossa, kun tulemme liittymäkohtiin. Minusta tuntuu että kaistallemme muualta saapuvat eivät hidasta, vaan saattavat ajaa kylkeemme. Pelko tuntuu kaikkialla kehossa, niinpä kysyin asiasta taas vanhemmiltani. Muistin kuulleeni, että isä menetti etuhampaansa kolarissa kun olin vauva, mutta selvisi, että minäkin olin kopassa takapenkillä tuon kolarin aikana. Tuntien äitini, hän on kirkunut ja pelännyt minulle käyneen huonosti. Niin minut olikin viety sairaalaan tarkistettavaksi, mutta näkyviä vammoja ei löytynyt. Koska pelko on kehossani, luulen tuon hetken paniikin, huudon ja pelon tarttuneen matkaani jo vauvana. Vielä kun pelko pääsi vahvistumaan odottaessani kuopusta, toisen auton ajaessa liittymässä automme perään töksähtäen. Vieras kuskikin säikähti kunnolla kun näki vauvavatsani, mutta selvisimme onneksi vammoitta. Vain päässäni asunut pelko vahvistui.

Olen hoitanut liikenteessä pelkäämistäni naputtelemalla sormilla akupisteitä, toistellen hyväksyväni pelkoni. Tämä ei kuitenkaan minun kohdalla toimi kunnolla. Tunnen itseni muinaiseksi hevoskyytiläiseksi, jonka olo metallikotterossa yli sadan kilometrin tuntivauhdilla on aiheellista. Bussissa ja junassa oloni on rauhallisempi, jalan ja pyöräillessä paras.

Pelkään tietysti että rakkaille tai itselle osuu vakava sairaus, koska kuopuksen ja äidin kohdalla tämä on jo koettu. Suvussani on useampi syöpään sairastunut, joten olen tietoinen terveellisistä elämäntavoista. Olen leikkauttanut pois luomia varmuuden vuoksi, ja käynyt näyttämässä niitä ihosyöpiin erikoistuneella sairaanhoitajalla. Olen tutkituttanut oudot vaivani ultrassa ja tähystyksessä, mittauttanut verenpaineet, ekg:t ja antanut kymmeniä verikokeita. 

Olen tullut siihen ajatuspäätelmään, että pelkäämällä jatkuvasti, kutsuu pelkoja luokseen. Jos päästän pelot hallitseviksi suunnannäyttäjikseni, ne ohjaavat minut neljän seinän sisään. Seuraisin pian elämää vain ikkunalasin takaa, varottelisin toisiakin tekemästä mitään. Äitini muuttui vanhemmiten näin pelokkaaksi, joten olen seurannut esimerkkiä läheltä. Siksi osaankin asettaa rajat napakammin paikoilleen. Pelot saavat vierailla vain lyhyillä, niille varatuilla murehtimisminuuteilla. Sen jälkeen saavat painella hevonkuuseen, kunhan se on tarpeeksi kaukana.

Rohkeus on aina erilaista, se on kantajansa pelkojen purkamista. Yhdelle se voi olla astumista lähikauppaan, toiselle vuorikiipeilyä. Joku on rohkea kun avaa suunsa ylipäätään, toinen vasta kun kiipeää ihmismeren eteen lavalle salamavalojen räiskeessä. Minulle rohkeus on joka-aamuinen valinta. Tänäänkin nousen pelkäämättä päivän koitoksiin, nautin lukuisista asioista, haaveilen tulevasta, mutta uskallan perata menneitäkin. Nähdyiksi tulleet pienet pelot eivät kasva suuriksi möröiksi. Pystyn astumaan ulos ja kulkemaan minne haluan, auttamaan kuopustakin irti omista peloistaan.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s