Marko ajaa parran, puristaa finnin leuasta ja pesee kasvot kylmällä vedellä. Hana jää tipottelemaan, mutta kiinteistöhuoltoa ei kehtaa vaivata käymään, kun kämppä on siivoamatta. Hän etsii ainoan sileän paitansa kaapista ja keittää kupin kahvia. Sätkän käärittyään hän istuu odottamaan nojatuoliin, avaa jo vanhan läppärinsä valmiiksi.
Sini käyttää viimeiset kolikot tulppaanikimppuun, vaikka tarvitsisi jo uusia maskeja. Kasvoilla on nytkin sama suojus kuin eilen. Kaupan takana nousevalle mäelle on heitetty neljä olutpulloa. Sinin takin taskussa on aina roskapussi pulloille ja tölkeille. 40 sentillä saa jo hiivan ja pienen sipulin. Tyly betonitorni nousee eteen harmasta taivasta puhkoen. Kohta saisi jaffaa ja lakuja.
Saku on vasta asettunut yksiöön, hän makaa vielä unisena patjallaan, sängyn saisi kahden viikon päästä. Päivä on harmaa, mutta ikkunoista puuttuvat verhot, joten valo pääsee päätyseinään saakka. Lusittuaan reilun vuoden, Sakulle palautettiin napattaessa mukana ollut reppu. Omaisuus oli likipitäen sama kuin tänään, parit kalsarit, vaihtopaita ja kannettava. Sähkösopimusta hänellä ei vielä ole, mutta akussa on virtaa juuri tarpeeksi.
Alma katselee ikkunasta, kun tyttö tulee muovipussin kanssa pihaan. Niin on äitinsä näköinen, että rinnasta puristaa. Hän pyyhkäisee olemattomat pölyt tyttärensä lakkiaiskuvan pinnalta, ja nostaa limsan jääkaapista pöytään. Täytelakuja on iso kulho, mutta hän voiteli myös pari riisipiirakkaa, jos Sinillä sattuisi olemaan ihan nälkä.
Hannele istuu rannalla, saman kävelytien penkillä, jolla he Joukon kanssa aina joivat päiväkahvinsa. Nytkin hänellä on kuuma termosmuki mukanaan. Järvi on saanut pakkasyönä riitteen ylleen, kuivuneita kaisloja seisoo siellä täällä jähmettyneinä aloilleen. Hannele katselee keskustan suuntaan, odottaa kahviseuraa.
Marko antaa skypen soittaa, eikä mene kuin hetki, niin Saku ilmestyy kuvaan. Isoveli näyttää laihtuneelta ja väsyneeltä, mutta katse ei harita yhtään. Vaikka mies ei ole sen puheliaampi kuin ennenkään, saa Marko kuulla, että joku tukityö saattaa veljellä ensi viikolla alkaa. Ehkä hän voisi seuraavasta toimeentulotuestaan maksaa onnibussin Vaasaan, Sakua moikkaamaan. Kaksi vuotta hän on ollut yksin, olisi jo korkea aika tavata. Jos Saku selvisi lukkojen takana kopissa reilun vuoden, kai hänkin pääsisi pahemmin ahdistumatta perille, reilussa tunnissa.
Sini ei kerkeä ovikelloon koskea, kun mummo jo avaa oven. Hän on parikymppinen, mutta mummolle hän on kai aina pikkuinen. Käsipesun jälkeen hän kävelee olohuoneeseen. Asunnossa kaikki on kuten aina, hiljaista ja paikoillaan. Jopa äiti hymyilee hyllyllä valkoisessa mekossa ja lakissaan, nuorena ja terveenä. Eikä Sini tälläkään kertaa korjaa, että joisi mieluummin kahvia kuin jaffaa. Hän riisuu maskin syödäkseen ja juodakseen, mutta pujottaa sen sitten takaisin. Tulppaanit ovat jo vaasissa, ja tuttuakin tutummat kuvat albumissa odottavat Alman ryppyisten kämmenten alla.
Mies ja koira lähestyvät, ja taas saman polun kohdalla mies päästää koiran hihnasta, kävelee itse kioskille. Koira hölkyttelee joutuisasti lopun matkan, Hannelenkin kädet ovat jo sitä odottamassa. Kostean viileä kuono pökkää Hannelea kasvoihin, samalla kun kädet jo vispaavat tuuheaa tummaa turkkia. Koira ottaa muutaman iloisen tanssiaskeleensa ja merkkaa rannan lepän omakseen, kuten joka kerta. Hannele juo kahvinsa, kurkkaa kioskin nurkalle, missä mies juo oluttaan. Sitten kuuluukin vihellys, koira askeltaa takaisin hihnaan, pari katoaa kohti keskustaa. Hannelekin taittelee viltin pyllynsä alta kassiin, ja lähtee kotiin, toiseen suuntaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 