Vaikeita asioita elämässä riittää. Juuri nyt mieltä hankaa asia, joka on kyykyttänyt minut moneen kertaan vuosien mittaan. Läheiset tietävät minut kärsimättömäksi ihmiseksi. On vaikea odotella asioiden tapahtuvan, opetella jotain hankalaa pidemmän aikaa, tai katsoa vierestä, kun toinen ei onnistu. Kärsivällisyys on hyve jota arvostan, niinpä sitä on pitänyt opetella hartaimman kautta.
Pienenä halusin tehdä paljon yhden päivän aikana. Nuorena päätin olla vaikuttamassa niin moniin asioihin, kuin vain pystyin. Oli opiskeltava hyvin arvosanoin, mutta tehtävä myös kaikki mahdolliset työvuorot, että sai rahaa elämisen lisäksi matkusteluun. Jos asiat eivät menneet eteenpäin, vaihdoin paikkaa tai seuraa.
Kun sain lapsia, en olisi millään jaksanut katsella kiukuttelua, auttaa kymmeniä ellei satoja kertoja samoissa tilanteissa. Ei ollut helppoa hoitaa sairastunutta, toivoin lapsen parantuvan lyhyessä ajassa. Kun säästimme rahaa asuntoon, harpoin siinäkin, säästin kaikesta mahdollisesta, jotta saimme isompia summia säästöön nopeammin. Aina oli hoppu, uusi määränpää kuumotteli jo mielessä.
Monen ongelman tai vaikean paikan kohdalla olen kärsimätön opettelemaan uutta. Jos en onnistu pian, suututtaa. Ehkä juuri vaikeuksien vuoksi olen saanut eteeni esteitä, joilla on ollut pakko hidastaa. Ensinnäkin neljän lapsen kanssa on ihan eri tavalla hauskaa, kun lopettaa hoputtamasta ja tuuppimasta toisia. Tekee hyvää rauhoittua hetkiin, katsella tilanteita välillä ulkopuolisena. Rauhallinen asennehan tarttuu vanhemmasta lapseen, yhdessä ihmettely on sitä paitsi mukavaa.
Kun odottaa käsikirjoitusten kanssa kustantamoilta vastauksia, tulee hylätyksi kymmeniä kertoja. Siihenkin tottuu. Silti ponnistelee ja odottaa, toivoo lopulta saavansa lupauksen kirjasta. Monen uuden ihmisen kanssa sähköposteja lähetelleenä, huomaan edelleen olevani tarmokkaan aktiivinen, ehkä hätäilevä. En meinaa pysyä nahoissani odotellessani. Sama juttu ensimmäisten apurahahakemusten kanssa. Haluaisin osata homman samantien hyvin, ja kuulla valittujen nimetkin heti huomenna.
Kasvimaan kanssa on ihana puuhata, kasvua ei voi nopeuttaa, luonnollinen rytmi tarttuu. Metsässä samoilu ja veden äärellä oleskelu tasoittaa oloa, saa unohtamaan turhanpäiväisen kiireen. Mustikoiden kerääminen, ja varsinkin niiden putsaaminen, vaatii enemmänkin hermoja kuin lihaksia. Kuopuksen kohdattua syntymästä saakka paljon haasteita, kehittyminen on ottanut aikaa ja saanut minutkin hölläämään tahtia. Lapsi on opettanut elämään hetki kerrallaan, arvostamaan pieniä askelia ja hyviä päiviä.
Pitkäaikaisen sairauden eteneminen on kärsimättömälle haasteista suurin. Vaikka teet parhaasi hoitaessasi toista, tämän kivut lisääntyvät ja loppu lähenee. Ensin sitä haluaisi etsiä kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin hoitokeinot, ja lopulta päästää toisen kärsimästä. Vuoteen vierellä odotellessa muuttuu koko maailmankuva. Mitä järkeä on kuluttaa aikaa turhien ongelmien ratkomiseen, juoksennella rahan tai kunnian perässä? Lopulta merkitsee vain aika, jonka on viettänyt läheisten kanssa. Enää ei laske tunteja pois päästäkseen, niitä hamuaa lisää.
Viidessäkymmenessä vuodessa muutuin eniten istuessani paikoillani. Sain kyllä tehdä hoitotyötä nääntymiseenkin asti, mutta välillä vain istuin aloillani katsellen äitini kasvoja. Vuorokaudet vierivät ja kuluttivat kasvoista pehmeyden, terävöittivät piirteet, suurensivat silmät. Lapsuudesta tutut kasvot muuttuivat, näyttivät nälkiintyneeltä lapselta. Äiti ei enää jaksanut puhua, makasin hänen vierellään, sanoin muutamia lohduttavia lauseita ja hyräilin. Kärsivällisyys kasvaa, odottaminen unohtuu kun tietää, että aika yhdessä oikeasti loppuu.
Kun on saattanut toista kuoleman pysäkille, kärsimättömyys kuoriutuu kuin itsestään. Aina jos hoppu meinaa iskeä, käännyn muistoihin joissa istuimme viimeisellä pysäkillä. Tuuli heiluttaa maassa käärmeen luomaa nahkaa, kärsimättömyyttäni. Jospa onnistuisin kulkemaan lopun matkaa siihen kääriytymättä. Olisi helpotus viipyillä hetkissä, ja käsitellä vaihtelun vuoksi vaikka pelkojaan. Pääni romukopassa riittää kyllä ihmeteltävää, siivottavaa ja järjesteltävää.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 