Aamut ovat erilaisia, niin kuin päätämme täyttävät ajatuksemmekin. Yksi aamu sitä nousee reippaasti hommiin, ja oikein odottaa mitä kaikkea kivaa päivään voi mahtua. Ja sitten on aamuja, kun mieleen mahtuu vain yksi ajatus. Miten jaksaisin tämänkin päivän tehtävät, olisipa jo ilta. Ja pahimpana mahdollisena aamuna ei saa päästään ajatusta, että jokainen aamu tästä eteenpäin on alamäkeä kohti kipuja ja vanhuutta, lopulta kuolemaa.
Tässä sitä istuu kirjoittamassa, kun ei muutakaan voi. Punnitsen erilaisia totuuksia ja mielipiteitä. Ovatko synkemmät mietteet hormonien aikaansaamia kepposia, vai aina ajatusteni pohjalla makaavia murhemonneja? Kuinka onnistun suurimman osan elämää uimaan pinnan aalloissa, murehtimatta pohjaa? Jos miettisin jatkuvasti vanhenemista ja kuolemaa, jäisivät nämä käsillä olevat ihanat vuodet elämättä.
En muista vielä 40-vuotiaana ajatelleeni kertaakaan, että elämä on vain alamäkeä. Kuuluuko ajatus 50-vuotiaan pakollisten ajatusten listaan? Vai onko miete vaihdevuosien liitännäinen? Hormonien vähetessä tuntuu kolotuksia ja jomotuksia, on päänsärkyä ja matalalentoa. Lääkäri määrää vain estrogeenia kadonneen tilalle, myötätunnosta tai tsempistä tämä ei ole kuullutkaan. Saati nettiviidakosta löytämistäni neuvoista juoda vihreää teetä, syödä paljon värikkäitä kasviksia ja hedelmiä, sekä tofua. Olen harjoittanut myötätuntoa itseäni kohtaan, tsempannut niin vimmatusti, kun meinaan laahata tummissa tunnelmissa. Olen lipittänyt vihreät teet ja syönyt värikkäästi ja soijatuotteita. Jos keho kerran haluaa eroon estrogeenista, en minä sitä siihen takaisin pakota. Jos tässä on synnytyksistäkin selvitty kipulääkkeittä, selvitään mummohöyryistäkin.
Kuuluisiko vanhenemisen tajuaminen luonnostaan tähän elämänvaiheeseen? Olisiko se tarkoituksenmukainen huomautus, että meinasitkos sinä vielä tehdä jotakin merkittävää? Olen tehnyt tavoitteistani ja toiveistani, kuten peloistakin inventaarion. Olen nakannut olan yli tarpeettomat ulkopuoliset paineet, koska omissakin on sietämistä. Mielelläni karsin turhat toimet kimpusta, ja tartun vain tärkeämpiin. Tärkeyden taas määrittelee viimeinkin oma tahto. Ei ole enää aikaa haahuilla ja tavoitella asioita, jotka eivät ole juuri minulle niitä oikeita. Minulle sopii että naamasta alkaa ikä näkyä, nahka roikkuu, kilojakin tuntuu liimautuvan hanakammin ympärille. Kunhan saisin elää terveenä läheisten kanssa, ja kulkea vielä pitkään metsissä ja rannoilla. Tahdon oppia uutta viimeiseen saakka, ja kirjoittaa. En halua menettää yhtäkään rakasta, tai muistiani, sairastua vakavasti, tai todistaa hurjaksi kiihtyvää ilmastonmuutosta. Kaikkeen en voi vaikuttaa, mutta toivoa saa tosissaan, ilmaiseksi.
Niin kaunista kuin olisikin herätä onnellisiin satuihin, maailma on totta. Pelkojaan ei pääse juoksemalla karkuun, eivätkä ne pysy tiiviinkään kannen alla loppuun saakka. Ehkä niiden on tarkoitus pulpahdella joihinkin aamuihin mukaan. Otan ne urheina aamukahville viereeni, katson mistä ne on tehty, pyörittelen mielessäni, ja puran tekstiksi koneelle. Jospa ne siitä asettuisivat, lauhtuisivat. Antaisivat minun pitää myös ne aurinkoiset aamut, kun haluan päästää ilmoille keväthuudon, juosta metsään, upottaa varpaat kylmään järveen, ja nähdä joutsenten ja kurkien palaavan Suomeen. Tahdon möyriä multaa, perustaa kasvimaan, haistella sataa kaunista kukkaa. Vielä aion kiikkua keinussa lujaa eestaas, meloa kanootilla autiosaareen.
Kuolema on tietenkin eräpäivä, jota ei voi siirtää. Mutta onneksi en tiedä milloin siihen törmään. Jokainen aamu ennen sitä on mahdollisuus elää niin että tuntuu!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 