Suuri osa meistä törmää jossain kohti jäävuoreen, suureen vastoinkäymiseen. On vuori sitten kipua, surua, vihaa tai pelkoa, paiskaudumme syvyyksiin. Tärkeintä on päästä pinnalle, hengittää, lämmitellä, syödä ja juoda, ehkä löytää läheinenkin. Mutta trauma tai kriisi sysää meidät joka tapauksessa mullistavien tuntemusten myllyyn. Vaikka itkua, raivoa, huutoa tai uikutusta tuntuisi jatkuvan loputtomiin, purkautuu se ainakin ulos. Käsittelemättä jätetyt tunteet tapaavat turvota, mätiä, ja pulpahtaa pintaan odottamattomilla tavoilla. Niiden hoitaminen on työläämpää, ja voi johtaa umpikujiinkin, jos oireet ovat muuttuneet oudoiksi, käsittämättömiksi.
Milloin voimme päästää suurista vastoinkäymisistä irti? Voihan vaikeankin trauman ja kriisin yli päästä? On hyvä käsitellä vastoinkäymiset huolella, etteivät ne kummittele loppuelämää mukana. Mutta yhtä tärkeää on jatkaa matkaa. Surulla, niin kuin vihalla tai pelollakin on taipumus sitoa meidät seittiin, hämärtää näkökykyä, kadottaa ulkomaailman äänet, johdattaa tummaan tunneliin. Mutta tunnelissa on se toinenkin pää, ja sinne päästyämme kokoamme itseämme uudelleen. Korjattuamme jalustaa, seisomme entistä tukevammin omilla jaloillamme.
Vastoinkäymiset ovat jännittäviä kanssakulkijoita. Ne saattavat ottaa meidät niin tiukkaan käsikynkkään, että luulemme itsekin haluavamme hengata niiden kanssa loputtomiin. Ne sitovat silmillemme huivin, lainaavat korvatulpat, ja vievät meitä pyörryttävään pimeyteen. Siellä me heijaamme paikoillamme. Onkin hyvä kuulla ulkopuolinen huomautus, tai törmätä peiliin. Totuus varmasti satuttaa, eikä ole helppoa luopua tutuksi tulleesta tuskasta, mutta on aika tempaista itsensä irti. Elämää oli ennen vastoinkäymisiä, ja sitä on niiden jälkeenkin.
Kun on ollut kauan pimeässä, ei ensin meinaa nähdä valossa mitään, mutta siellä kaikki on saatavilla. Vaikka se vie aikaa, uusia piirroksia vaan tekemään, ja perustuksia rakentamaan.
Joskus vastoinkäyminen vie meiltä kaiken. Jäämme oikeasti tyhjän päälle. On vaikea lähteä asunnosta ulos, kun olo on henkisesti alaston ja vammautunut. Itsetunnosta ei ehkä ole muistoakaan, ja silti sinun odotetaan tulevan näkyviin ja kuuluviin. Niin kummallista ja haastavaa kuin se voikin olla, uusi alku on totta. Ihminen kykenee muuttumaan. Tarvitsemme tietysti mielellään apua, mutta tärkeintä on haluta itse kasvaa, ottaa ohjat uudelleen haltuun, ja valita reitti eteenpäin.
Ketään ei voi pakottaa eteenpäin, eikä hoputtaminenkaan yleensä auta. Parhaimmatkaan neuvot eivät välttämättä nosta meitä pystyyn. Toisaalta yksikin lämmin halaus tai kuunteleva korvapari voi olla se puuttunut lähtölaukaus. Monta kertaa se on ihminen itse joka lopulta väsyy tilanteeseen, ja haluaa muutosta. Kompastelu tai kompassiin turvautuminen ei haittaa
Yleensä meidän kaikkien sisuksissa on pieni sisupussi. Se on kuin ensiapulaukku, tervehtymisen alku. “Kyllä minä näytän vielä!” Ja niin me nousemme pystyyn, käärimme hihat, ja otamme uuden suunnan. Jo ensimmäisen mäen nyppylän kiivettyämme, voimme kurkistaa taaksemme. Epätoivo jää varjoon, joka askeleella matka ja elämä jatkuu. Kokemus opettaa, ja on lohtuna toisillekin, kaikesta voi selvitä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 