Istumme pönttöuunin edessä pontsoihin kääriytyneinä, koivuhalot poksahtelevat ja liekit huojuvat. Olemme puhuneet jo toista tuntia, enkä enää erota mikä kaikki oli omaani, mikä ystävän kertomaa. Jaamme paljon samoja muistoja ja kokemuksia, ja kuitenkin paljon vierasta, kiinnostavaa. Monen vuodenkin jälkeen löytyy uusia polkuja joille kulkea, joiden reunoilta poimia huomioita, ymmärrystä, virkistystä.
Olen kokenut monta sellaista ystävyyttä, joissa ajoittain jaamme yhteisen tietoisuuden, pääsemme niin liki, että rajat katoavat. Silloin toisen hengityskin puhuu, kuulen hänen ajatuksensa, ymmärrän kaiken hänen kauttaan. Minuus on niissä hetkissä liuennut, se on kaikkialla olevaa yhteistä aineettomuutta. En sijaitse omassa enkä ystävän kehossa, ehkä ilmassa ympärillämme, joskus kaukana avaruuden hiljaisuudessa.
Nämä tyvenet arkisen elämän keskellä palauttavat tilaan, jonka tunnen olennaiseksi. Niissä hetkissä kaikkeus on konkreettista. Se on sitä ettet erota enää eläimen olemusta ihmisestä, et toisen ihmisen rajoittuneisuutta, et omia pidäkkeitäsi. Saat leijua tovin sellaisissa ajatuksissa, joita osaat vain rakastaa ja kaivata niiden mentyä.
Matkani aikuiseksi oli hidas. En vieläkään tunne itseäni viisikymppiseksi. Ikä on minulle vain numeroita, ystävät kaikenikäisiä. Merkityksellisin läheisyys on ollut minulle aina ajatusten vaihtoa juuri näiden tietoisten hetkien valossa. En päästänyt aikoihin toista iholleni, mutta sieluni olen avannut herkästi. Jos toinen ihminen suojaa ajatuksiaan, haluaa jakaa vain valittuja osia itsestään, tiedän tarvitsevani enemmän. Jutustelu ei ole minun tapani.
Olin murrosiässä kun koin ensimmäiset minä-oloni, todella pelottavan tuntuiset irrottautumiset itsestäni. Koin vahvasti olevani vain kehoni sisällä majaileva tietoisuus, irti kaikesta oikeasti. Aistin kaikenlaista ylimääräistä, mikä häiritsi minua, kun en ymmärtänyt näiden näkyjen ja tuntemusten tarkoitusta. Vanhemmat eivät osanneet auttaa, olin yksin outouteni sisällä, mutta opettelin hyväksymään sen, pelkäämättä. Peiliin katsoessani tunsin helposti erillisyyttä kuvastani. Oli vaikea ymmärtää, että tuon tuijottavan ihmisen sisällä oli tämä tajunta, joka olisi yhtä hyvin voinut olla missä tahansa olennossa. Siitä seurasikin joskus outoja hetkiä, kun koin olevani pienen ajan koirani nahkoissa, tai eläydyin äärettömän vahvasti jonkun toisen kärsimyksiin tai pelkoihin.
Tapasin monta erilaista viisasta ihmistä, joilta kyselin olostani. Sain useita vastauksia, yksikään niistä ei liittynyt pelkoon tai hulluksi tulemiseen, kuten joskus yksin säikyin. Mieli saattoi kulkea omia polkujaan, joskus saavuttaa “valaistumisenkin”, ihanaksi kuvatun, rauhoittavan tyhjyyden, jossa kaikki oli hyvin. Oma oloni on vasta tässä iässä päässyt koskettamaan jonkinlaista suuren rauhan tunnetta. Sellaiset hetket jättävät janon ja nälän, niihin haluaisin ulottua useammin.
Edelleen murehdin, eläydyn hyvin vahvasti toisen tunteisiin, läpäisen joitakin kalvoja, joita pidetään suojana ulkopuolista maailmaa vastaan. Aistin vastustusta, piiloutumisen tahtoa, valittua vaikenemista. Ja muistutan itseäni, etten tarvitse muureja ja seiniä, sillä niin kuin metsä on yhtä tilaa, mielemmekin vaeltavat säännöistä tai rajoista piittaamatta. Vain vapaina, toisemme ymmärtävinä ja hyväksyvinä, vapautamme, ymmärrämme ja hyväksymme itsemmekin. Ystävien kanssa vietetyt hetket ovat parhautta. Läheisyys ei ole välimatkasta kiinni, ajatuksemme kulkevat valoakin nopeammin, kun vain annamme niille luvan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 