Sanonta hädässä ystävä tunnetaan on mielestäni vain puolet totuudesta. Ystävä tuntee matkasi karikot ja myrskyt, mutta hän tietää myös kuinka olet ponnistellut vuoren huipulle. Kun viimein tuuletat onnistumistasi, hänen ei tarvitse kadehtia onneasi, koska hän ymmärtää sinun nähneen vaivaa ja odottaneen vuoroasi. Someaika toi reagointimme julkisiksi, joten näemme reaaliajassa kuinka toiset ottavat osaa ja iloitsevat mukana, toiset eivät.
En ole jäänyt suremaan vanhoja tapahtumia, enkä ole merkinnyt ystäviäni sen mukaan, kuinka he ovat reagoineet juttuihini. Viimeisimpänä huomiona olen vain todennut, että on ilmeisesti kuitenkin helpompaa osallistua toisen suruun ja epäonneen, kuin onneen. Vanhoista päivityksistä näkee, että suru ja vastoinkäymiset sitovat meitä vahvemmin yhteen. Vieläkö ihmiset ajattelevat, että toisen onni on yhteisestä onnen laarista pois?
Olen jo monta kertaa nostanut pääni pettymysten jälkeen ylös, ja päättänyt, etten anna toisten mielipiteiden vaikuttaa. Otan vain oman suuntani ja pidän sen. Koitan itse huomioida ystävää aallonpohjan lisäksi juuri silloin, kun hän onnistuu ja saavuttaa jotakin tärkeää. Hänen ilonsahan ruokkii omaani. Jätän kavereille kannustavia tai osaaottavia kommentteja, vitsailen mukana, allekirjoitan ja jaan. Sehän somen tarkoitus on, käsittääkseni. Sen vuoksi sinne lopulta lähdin mukaan opettelemaan.
Minä käyn läpi harjoitusta. Taustassani on vaikeuksia hyväksyä huomiota ja kiitosta, ja kertoa isoista tunteista ääneen. Helposti alan pelätä vaikuttavani itserakkaalta ja huomionhaluiselta. Pelko laittaa minut häkkiin, vangiten, vaikkei ole totta. Miksi tämän elämänsä aikana ei saisi olla asioista mieltä ja osoittaa tunteitaan? Miksei voisi kertoa unelmistaan ja niiden tavoittelusta? Pitäisikö nielaista tukahduttavan suuret surunsa ja pettymyksensä? Kuka siitä menee rikki, että joku avautuu ja iloitsee, suree ja toivoo asioita tapahtuviksi?
Sosiaalisessa mediassa näkee helposti kuka tykkää mistäkin. Voit myös päätellä paljon, jos joku ei tykkää päivityksistäsi. Kuka peukuttaa silloin kun kohtaat vastatuulta, muttei ikinä silloin kun saavutat määränpäitä? On paljon niitäkin, jotka eivät reagoi mihinkään, ilmeisesti vain kurkistelevat toisten kuulumisia. Minä odotin kauan ennen kuin liityin sosiaaliseen mediaan, lopulta perheen painostamana. Ja nyt sitten päivitän sinne kuulemma liiankin usein. Sellaista kirjoittava henkilö varmasti tekee, muttei toisia ärsyttääkseen.
Tiedättekö, kun on kirjoittanut päiväkirjaa vuosia, ja kirjoittanut lippuja ja lappuja, väsännyt onnitteluja ja surunvalitteluja, runoja ja tarinoita, kyllä niitä kirjaimia päätyy nettiinkin. Ymmärrän etteivät kaikki tykkää, milloinkas se niin olisikaan. Mutta en aio lopettaa sen takia, enkä suitsia itseäni olemaan hiljaa. Voihan ihminen aina hypätä juttujeni yli ja jatkaa noteeraamatta. Minä voimaannun ihan itse tekemistäni asioista, avoimuudesta, ja toisten saavutuksista. Kukaan ei voi toisen puolesta tietää, miten ison ponnistelun ja rohkeuden takana jonkun päivityksen esiin tuominen on. Se mielessäni mieluummin peukutan/onnittelen/otan osaa, kuin ohitan. Ohittaminen tässä elämässä on aivan liian helppoa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 