Salatut

Aurinko oli nousemassa mäntyjen takaa, maa huokaili vielä yön kosteaa huurua ilmaan. Hämähäkin seitit pääsivät oikeuksiinsa ensimmäisissä säteissä kimaltaessaan. Kaikki oli niin kaunista, hengitin hiljaa, sydän tuntui lyövän rummun hitaaseen tahtiin.

Olin kävellyt muutaman kumpareen taa, etsiäkseni viimeisiä suuria mustikoita puolukoiden joukosta. Poimin molempia, ja sienikoriinkiin löytyi saalista. Kesken kumartelun minut valtasi lapsuudesta hyvin tuttu tunne. Joku oli takanani, vaikkei siellä hitaasti kääntyen näkynyt ketään. Tunne tuosta toisesta oli silti niin vahva, että tiesin sen olemassaolon näkemättäkin.

Pienenä pidin tunnetta niin tuttuna, etten välittänyt siitä. Nuorempana omassa huoneessani kirjoitellessa, säikähdin välillä “hiipijää”. Se tuntui suurelta tiikeriltä, vaikken koskaan nähnyt sen oikeaa muotoa. Sillä oli voimaa, mutta se käytti sitä suojelukseen.

Aikuisena metsässä tunne hätkähdyttää. Joskus hetki saa ympäristönkin muuttumaan. En tunnistakaan paikkaa johon olen kävellyt. Kaikki on kuin toisesta metsästä, suunnat katoavat muistista, olen hämilläni ja eksyksissä. Tuntuu kuin aika pysähtyisi, ja olisin ollut hetken toisaalla. Pian olotila muuttuu tavalliseksi, mättäät ja puut tutuiksi.

Olen ollut hiljaa paikoillani kyykyssä, mustikoita nyppimässä. Paksu ja pitkä kyy on lipunut arvokkaasti aivan kämmeneni alta. Hetki pysäytti minut patsaaksi, joka pystyi reagoimaan vasta kun kyy oli jo usean metrin päässä. Värisin jännityksen purkautuessa. 

Olen kulkenut tuntemattomassa metsässä sienessä, ja astellut vielä höyryävän lämpimän karhun läjän vierestä. Olen nähnyt hirviemon ja vasan läheltä syömässä sieniä ja jäkälää. Ilveskin on minulle näyttäytynyt, niin kuin kymmenet metsälinnut, sammakot, ketut ja jänikset, oravat, hiiret, lumikko ja kärppäkin. 

Pienenä näin tonttuja ja keijuja, viime aikoina vain outoja eläimiä kummallisissa paikoissa. Viimeksi iso ja pulska kissa istui viereen kannon päälle, mutta oli hetken päästä kadonnut jälkiä jättämättä. Viime kesänä näin myös ison tumman ruskean, liki mustan, keinuvan takapuolen. Pylly heilui eläimen juostessa sivulta toiselle hauskasti. Kotona googlailin ja otus vaikutti olleen ahma.

Kunnioitan metsää suuresti. Se on koti ihanalle joukolle eläimiä ja ötököitä. Siellä kasvavat meille kaikille happea hengittäville tärkeät maapallon keuhkot. Havupuiden eteeriset öljyt tuoksuvat ilmassa ja rauhoittavat. Sammaleet ja varvut ovat pehmeä patja terveellisiä bakteereja kuhisevan mullan ja hiekan päällä. Metsälammet ovat sielun peilejä, pilvet pinnassaan heijastavia ikuisuuden ikkunoita.

Ylipäätään ajattelen, että metsässä, ihan niin kuin avaruudessakin, voi olla elämää josta emme ole kaikki tietoisia. Monet luonnon ihmeet ovat käsittämättömän viisaasti muodostuneita, emme koskaan osaisi luoda niin täydellisiä organismeja. Voisiko kaiken näkyvän ja kuuluvan, mitattavissa olevan, rinnalla olla vielä muutakin? Se olisi minusta jännittävää ja suotavaakin, elämisen salattuja ihmeitä.

Advertisement