Näin aivan mahtavan unen, melkein yhtä ihanan kuin lentounen. Kuljeskelin talossa jossa unessa asuimme. Yllättäin näin pienen aukon seinän yläreunassa ja aloin tutkia mikä ihme se oli. Kurkistin reikään, ja seinän takaa paljastui jokin ylimääräinen tila. Kun siirsin ison hyllyn pois edestä, pääsin hassusti puikahtamaan seinän taakse. Ja siellä olikin kokonainen huone.
Se oli selvästi lapsen salainen piilopaikka. Siellä oli pehmeä sänky, pieni pöytä, iso hylly ja rivi kaappeja, joissa oli kaikkea kiinnostavaa tallessa. Oli lukemattomat askartelutarvikkeet, muistivihkoja muistiinpanoineen, leluja, leikkeihin sopivia vaatteita, värikkäitä julisteita, ja kirjoja.
Kävin välillä huoneen ulkopuolella ihmettelemässä, kuinka sitä ei ollut aiemmin huomannut. En voinut käsittää, miten tila mahtui kahden huoneen väliin. Sille ei oikeasti ollut neliöitä olemassa, mutta siinä se silti oli kaikkine tavaroineen.
Kerroin unen ääneen miehelle ja naureskelin hassua tunnelmaa. Hän tokaisi samantien, että siinähän se on sun lapsen maailmasi. Unikirjoissa talo symboloi omaa kehoa tai itseä. Näen useinkin unta entisistä lapsuuden kodeistani. Kaipaan niitä aikoja, kun asuimme yhdessä isovanhempien omakotitalon yläkerrassa.
Ei varmasti ole sattumaa, että eilen istuin puhumassa lapsuudestani psykoterapeutille. Lapseni käy jännitystensä ja pelkojensa takia arvioinnissa, josko hän saisi psykoterapiasta itsevarmuutta ja rentoutumisen keinoja. Samalla jututetaan lapsen vanhemmat. Pitkästä aikaa muistelin huolella ja tunteilla omaa lapsuutta. Ja tietenkin on tullut mietittyä omien lasten asioita.
Mielikuvitus kumpuaa paljolti maaperästä, jossa kasvoimme. Itse koen ammentavani vahvasti niistä eväistä, joista olen kotoisin. Olin villi, eloisa, iloinen ja utelias lapsi. Seikkailut jatkuvat onneksi tässäkin iässä. On hyvä, että unet muistuttavat lapsuuden lippaan olemassaolosta. Tällaisia unia näkisin mielelläni useammin, niin kuplivan iloisen ja reippaan olon siitä sain.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 