Joka ilta hammaspesun jälkeen pääsimme veljen kanssa äidin tai isän viereen köllimään, ja kuuntelemaan satuja. Lastenohjelmia oli tarjolla vain vajaa tunti arki-iltaisin, ihania tsekkianimaatioita, Myyrä ja Rosvo Rudolf, ja tietysti Lasse Pöystin iltasatu nojatuolin uumenista, nukkumatin yllättävään kulkupeliin päättyen. Ei päässyt areenaan katsomaan ohjelmia silloin kuin sopii, ei tiedetty tietokonepeleistä, eikä youtubesta. Isä vei kirjastoon ahkerasti, ja kirjastokassit oli joka kerta ääriään myöten täynnä. Kirjoista kuullut tarinat jatkoivat kulkua piirroksiin, veljen kanssa tekemiimme sanomalehtiin, ja ekaluokalta lähtien myös vihkoihin.
Meillä luetaan joka ilta pian 13-vuotiaalle kuopukselle, niin kuin luettiin hänen jo aikuisille sisaruksilleen. Lukijaa ei koskaan tarvitse houkutella, siihen tehtävään haluaisi molemmat vanhemmat, ja isosiskokin. Tapa on niin mukava, rentouttava, mieltä paijaava iltarutiini. Se on myös nostalginen loikka vuosikymmenten taa, omaan lapsuuteen.
Aivoissa täytyy olla joku ihan oma salaperäinen lokeronsa, jonne kaikki ajat sitten kuullut tarinat ovat pujahtaneet piiloihinsa. Sieltä niitä pelmahtaa esiin aika ajoin. Niiden olemassaolo on aina ollut minulle tärkeää. Tarinoista olen saanut voimaa ja uskoa omiin kykyihin. Niiden viitoittamana olen etsinyt oikeudenmukaisimpia ratkaisuja tilanteisiin. Sadut ovat luoneet pohjaa moraalillekin, korvanneet myös uskonnon, jota vanhempani eivät minulle valmiina tarjoilleet.
Pääni on niin täynnä ihania ja vahvoja muistoja tarinaviidakosta, etten koskaan saisi niitä kaikkia nimetyiksi yksitellen. Mutta ei se haittaa mitään, niistä tuntuu keittyneen lämmin padallinen satupuuroa, täyttävää ja lohdullista. Kun kaikki neljä lastani leikkivät sanoilla, runoilevat, sanoittavat lauluja ja tarinoita, kirjoittavat koskettavia esseitä, hyrisen. Iltasadut ja läsnäolo ovat parasta multaa mielikuvitukselle ja luovuudelle. Tulkoon millaisia keksintöjä hyvänsä, tarinoita oli jo ennen kirjoitustaitoa. Ne ovat aina olleet osa meitä, enkä toivo niiden koskaan katoavan. Leijukoon satupöly aina siellä, missä lapset ovat odottamassa unihiekkaa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 