Puoli metriä lunta, valkeutta niin kauas kuin silmät jaksavat kantaa. Se on talven turkki. Opettelen silittämään sen selkää, laskematta päiviä kesään. Kaikesta valkeudesta huolimatta tämä aika on minulle pimeä. Lumi vaientaa äänet, peittelee nukkuvan elämän, huitaisee minut ilmaan hiutaleidensa joukkoon, joskus pilvienkin taakse.
Tyhjyys. Kaiken tämän iloisen metelinkin alla se häilyy, tummanpuhuvana pohjavetenä. Siellä odottaa suuri kita, äänten vaimennuttua. Miten kokonaisen perheen keskelläkin voi olla yksin? Pimeässä avaruudessa, pienen kapselin sisällä katselemassa, kiertämässä omaa linnunrataansa, kaukana toisista.
Mitä pitäisi tapahtua? Meneekö se koskaan pois? Oliko se silloinkin läsnä, kun seurustelu alkoi, toinen oli niin lähellä, kuin olla voi? Taisin vain hetkeksi unohtua hänen katseeseensa, kuvitella etten ole enää yksin. Niissäkin hetkissä, kun lämmin vastasyntynyt ripustautuu apinan ottein sormillaan rintaani. Silloinkin, kun sänkymme on täynnä kipeitä lapsia, koira puskee kuonolla merkiksi ulkoilutuksesta, ja on lämmitettävä hella puin, jollei halua jäätyä jo ennen kahvikupillista. Tämän kaiken jokapäiväisen puuhan alla se odottaa.
Kun lapset olivat pieniä, väsymys kuljetti mieltä lauttana, puhalsi avomerelle, keinutti hiljaa. Aamusta iltaan oli paljon työtä, iso osa piti hoitaa automaattiasetuksella. Oikea käsi hämmensi puuroa, vasen heijasi kainalossa lasta, mieli pilkkoi jo lounaan kasviksia soppaan. Piti kantaa puuta uuniin, kastella kasvimaa, ruokkia koira, kerätä sienet ja marjat, pestä ja ripustaa pyykkiä, kuskata ruokaa kaupasta, leipoa ja myydä leipää torilla. Välillä oli työpäiviä museolla. Arki mietitytti vasta viimeiseksi illalla, valtasi unet, herätti uuteen aamuun vauhdilla. Ratas juoksutti aina uutta vettä myllyyn, päivät olivat pötkö helmiä, joiden arvon näki vasta jälkeenpäin. Näki jos löysi tyhjään tilaan, yksinäisen kapseliin keskelle avaruutta. Vain niissä paljaissa, äänettömissä tuokioissa näkee kirkkaasti. Jaettu läheisyys on kauneinta, rakkaus lyhin matka ihmisten välillä. Pimeydessä valo erottuu.
Kun kaikki äänet kuoriutuvat pois, toiset häviävät huoneisiinsa, alta paljastuu vanha tuttu. Se ojentaa kylmät kätensä, asettuu viereeni makaamaan, vierittää päälleni hiljaisuuden. Katson syvälle sen sisään, mutta tyhjyys ei pääty mihinkään. Se on musta, ääretön, ikuinen. Se on ollut ennen minua, ennen meitä jokaista, ja se on kaiken jälkeen. Vaikka suren, liukenen suosiolla sen sisään, enkä enää pelkää. Pohjimmiltaan sen tummuus lohduttaa, olemme kaikki siellä yhtä, eikä enää kiire minnekään.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 