Liittyneekö jouluun, kotoiluun ja rauhoittumiseen, unetkin kulkevat erilaisia polkuja kuin yleensä. Saatan nukahtaa aamupäivällä lyhyille nokosille, noustuani ensin jo ennen kuutta puuhaamaan virkeänä. Ja tuon lyhyen päiväunen aikana käyn yllättäen pitkillä matkoilla, katselemassa uusia ja erikoisia sekoituksia elämästä.
Tuossa hetki sitten olin viimein sellaisessa talossa, johon olen hyvin kauan kuvitellut muuttavani lopuksi. Vanha kaksikerroksinen puuhuvila seisoi järven törmällä, kiviportaat laskeutuivat lumiseen rantaan, johon hakkasimme avantoa. Sisällä talossa nuorimmaisemme oli kuitenkin vasta syntynyt vauva, isänsä sylissä. Ihmettelin ääneen, kuinka vasta esikoisemmekin oli samankokoinen, liikuttava pieni ihmisen alku.
Herättyäni itkin, koska unessa kaikki oli ihanan sekaisin. Siinä oli se unelmien talo, jota en ole vielä nähnyt, mutta siinä olivat lapsetkin vielä pieniä, koti täynnä elämää, me miehen kanssa nuoria. Unessakin olin liikuttunut, tajusin ajan kuluneen nopeasti, mutta herättyäni ymmärsin sen kaiken tapahtuneen vieläkin nopeammin. Ja silti oli jotain vielä tapahtumattakin, talo järven rannalla löytymättä.
Olen saanut katsella ja kuunnella läheisiä useamman vuorokauden. Oma isä on jo hauras, aivan toinen ihminen, rakas. Lapsista kolme on jo aikuisia, 12-vuotias rientää vielä painajaista paeten väliimme nukkumaan. Hän kaipaa koiraa, jota ilman vietimme nyt ensimmäisen joulun. Teki koirasta koskettavan laulun, kasteli kaikkien silmät. Eilen viimeksi itsekin sitä surin, kun en voinut kaapia lautasten herkullisia tähteitä vanhan ystävän kuppiin.
Ikkunoiden takana on hyvin kaunis lumen valtakunta. Se kuuluu jouluun, tähän kääriytymiseen, hiljaiseen tarkkailuun, ajatusten kuunteluun. Ja kuitenkin mieleni karkaa jo kevääseen. Olen aina heti joulun jälkeen malttamaton, milloin valo lisääntyy, lämpö hiipii luo. Haaveet lentävät kauas edelle, saavat raskaisiin ajatuksiin keveyden.
Talo on hiljainen, sopii hyvin olotilaan. Vielä muutaman päivän torkun näissä oudoissa, kiehtovissa unissani kiinni, poltan kynttilöitä, lämmittelen leivinuunin kyljessä, mietin rauhassa asioita. Uusi vuosi on jo nurkan takana, mutta vielä en ole valmis hyppäämään sen selkään. Muutamat unet lisää, rauhallisen harson alla pohdintaa, ehkä sen jälkeen näen jo kevään. Kovasti tahtoisin sinisen taivaan, valon, välkkyvät vedet, ja vihreään eloon heräävät puut. Talven kotelossani vielä unisena odotan, kun ahneus kasvaa. Hereillä olon lisäksi saan unet. Saisinko vielä monta vuotta tätä sekoitusta lisää?
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 