Aamu on vielä pimeä, kevyt pakkaslumi tanssii ilmassa. Liiterin ovi narisee kun haen puita koreihin. Jänikset ovat yöllä hypelleet pihan poikki, pojan taputtelema lumiukko on kai ollut hyvillään seurasta.
Haen kupin kuumaa kahvia ulkoportaille, kun tuuli alkaa humista korviini kuulumisia. Se kertoo pilvien taa matkanneista, puhaltaa heiltä suukkoja poskille. Heillä on rauhallista, kaikki hyvin tuonilmaisissa. Tai sitten kuulen tuulesta omiani, puen liikkuvalle ilmalle toivomani sanat ylle. Alastomat ajatuksetkin ovat kauniita, ei lumiukkokaan pyydä vaatteita.
Toiset kutovat pimeässä uniaan, omani katkeavat aikaisin. Hiljaisen talon hämyssä on silti samaa, kuin unet lipuisivat huoneissa, kuiskisivat, maalaisivat näkyjä. Näen menneitä, lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia, mutten uskalla arvailla tulevia. Millainen on joulu 2030, kymmenen vuoden päästä? Olemmeko enää kaikki täällä, olemmeko saaneet perheeseen uutta sukupolvea? Hallitseeko maailmaa joku vitsaus, vai olisiko viimein maailmassa rauha?
Eilinen painuu näkyvistä, peittyy satavan lumen alle. Huominen on jossain, vasta saapuvien pilvien selässä. On vain tämä aamu, sen jokainen hengitys, siemaus kupista, liikkuva mieli. On tämä kaipaus, menneiden ikävä, tulevien toiveet. On aika pysähtyä, silittää tätä hetkeä, katsoa sen suuriin silmiin, ei niiden taakse tai eteen. Saan olla tässä, ajatella tämän, laittaa sanani muistiin. Juuri nyt minulla on kaikki, rauhallinen hengitys, tasapaino. Tämä hetki on laituri keskellä tyyntä merta, ajatusten lepoa, pilvien katselua, lämpöistä oloa. Sitä on myös joulu.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 