Asuipa kerran, viruksen riivaamana vuonna 2020 yksinäinen mies kaksiossaan Helsingin Alppilassa. Hän oli ollut viikkoja kotona, tilannut tavaraa kaupasta ovensa taakse, pysytellyt erossa ihmisistä. Häneltä oli aikanaan leikattu toinen keuhko pois, ja ainoankin kanssa oli ajoittain vaikeaa, astma tuskastutti, sai hapen kulkemaan huonosti pitkin verisuonia.
Oli joulukuun 24. aamu. Taivas oli harmaa, ulkona pieni pakkanen, maa paljas. Tummat alastomat puut huojuivat tuulessa, pari varista istui mattotelineen päällä kerrostalojen pihalla. Yhtään ihmistä ei osunut miehen silmiin, kaupunki näytti hylätyltä. Ehkä kaikki juhlivat joulua perheidensä kanssa sisätiloissa.
Mies kuunteli television ohjelmia yksi toisensa jälkeen, istui ikkunalaudalla kahvikupin ja suklaarasian kanssa. Äänet lohduttivat, kuin joku olisi puhellut hänelle samassa huoneessa. Tällaisina hetkinä hän kaipasi Keljua, harmaata kissaansa, jonka antoi keuhkoleikkauksen jälkeen sisarelleen. Kumpaakaan ei ollut enää, ensin poistui Kelju, sitten sisarkin, toissavuonna.
Pikkupoikana hän rakasti joulua, varsinkin kuusen hakua isän kanssa, ja koristelua siskon apuna. Äiti hääräsi keittiössä, josta lainehti hengitettäviksi kinkun, imelän perunalaatikon, piparin ja glögin tuoksuja. Mummi ja vaari tulivat illalla, lauloivat ulko-ovella tapansa mukaan Jouluyön, ja astuivat lahjoineen sisälle. Mummi leipoi joka joulu pullakranssin, jossa oli punaisia kirsikoita siellä täällä koristeina. Vaari oli vuollut uuden kuusenkoristeen joka vuosi, lapset saivat ripustaa sen valitsemalleen oksalle.
Mies pesi hampaansa kahdeksan maissa, haukotteli, koitti huijata itsensä väsyneemmäksi kuin oli, ettei ilta tuntuisi niin pitkältä. Sitten soi ovikello.
- Hyvää joulua rakas!
- Lämmintä joulua Heimo!
- Päästäthän meidät peremmälle, hei?
- Katsoppa mitä mummi on leiponut, muistatko?
- Eikö sinulla ole kuusta Heimo? Mihin tämä enkeli ripustetaan?
Heimo väisti ovelta sivuun, sisko, vanhemmat ja isovanhemmat tunkivat sisään nyssyköineen, kukkineen, pullat ja koristeet käsissään. Äiti ja mummi alkoivat kattaa hänen pientä pöytäänsä, sisko asetteli kukat maljakkoon. Isä ja vaari katselivat jo kirjahyllyä kiinnostuneina, kaatoivat sitten konjakkia laseihin.
Ruoka tuoksui, se maistui, iloinen puhe täytti huoneen, televisio oli vaiti. Kaikki oli kuin joskus ennen, vaikkei mitenkään voinut olla. Hän oli sukunsa viimeinen. Silti hän nautti joka hetkestä, painoi mieleensä rakkaat kasvot ja äänet, maut ja tuoksut, leppoisan tunnelman. Hän halaili kaikkia, vaihtoi poskisuudelmia, päihtyi. Ja kun perhe lähti aamuyöllä rappuun, hän painui sänkyyn teeskentelemättömän väsyneenä, nukkui sikeästi vatsa täynnä yhteentoista saakka. Heräsi aurinkoiseen pakkasaamuun, ja alkoi hymyillen kantaa astioita pöydästä tiskialtaaseen. Jääkaapissa oli kinkun rippeitä ja sivupöydällä mummin pullaa liinan alla. Hän keitti mutteripannulla kahvit, istui ikkunalaudalle kuuman kuppinsa kanssa, ja päätti ettei vielä siivoa. Jäljet olivat hänen jouluihmeensä, jota piti ajatella vielä ainakin tämä joulupäivä, jollei toinenkin mokoma.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 