Mä juoksen metsässä hiekkatietä pitkin, niin kauas kuin se vain vie. Tulisin juoksemaan joka päivä, ensin viimeiseen veritippaan, sitten viimeiseenkin muistoon niistä. Mikään muu ei saa mua niin väsymään, että lopulta nukahdan. Vain juoksemalla puhkon aukkoja tähän arkeen, sivu sivulta kalenterista paljastuvaan pettymykseen.
Jani pelaa aikaa, sählyä, lätkää, korista ja futaa. Ei se jaksa enää tätä epätoivoa, eksyttää sen kundilaumaan. Ne pelaa, huutaa, saunoo ja juo kaljaa. Mä en halua nähdä edes Katjaa, vaikka se aina uudelleen tarjoaa suojaa. Mä en halua että sekin joutuu tähän verta valuvan kuplaan. Sillä on Valde ja Ida, jotain mitä mä en saa.
Vedän hupun kunnolla kasvojen suojaksi, kun juoksen pihaan. Puuttuisi vain parvekekytän tekopirteät heitot, jotka mun töykeyteeni törmää. Mä haluan suihkuun, niin kuumaan veteen, että nahka palaa, ja viininpunaiset hyytymät hajoaa. Mun verellä olis maalattu jo kaikki asunnon seinät, osa lattiaa. Joku puhkoo mun kohdun joka ainoa kerta, antaa välillä hetken toivoa, ja vie sen taas.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 