Laila laittaa polkupyöränsä nojaamaan kylän pitserian seinää vasten. Puuvillakassi lompakkoineen meinaa unohtua tarakalle, kun hän katselee ympärilleen. Pitseriassa on vain muutama työmies lounaalla, tyhjiä pöytiä on monta. Laila astuu sisään samaan aikaan kuin pirisevä ovikello ilmoittaa hänestä paikan omistajalle. Inhottava ääni, ja ukot pöydissä kääntyvät kurkkaamaan. Tulija on vain yksinäinen vanha nainen, ei kiinnosta ketään.
Laila tutkii katon rajaan laitettua suurta tilauslistaa, ja empii falafelien ja pitsan välillä. Kun tummatukkainen mies kysyy tilausta, Laila valitsee tonnikalapitsan valkosipulilla. Hän käy nurkkapöytään haarukan, veitsen, lasin, ja vesikannun mukaansa napattuaan. Miehet lukevat sanomalehtiä tai katsovat puhelinta, syövät samalla kebabejaan. Jokaisella on sama, paikan raskaimman näköinen annos lautasellaan.
Pirinä halkoo tilaa taas, nyt sisään tulee tuulipuvussaan hyväkuntoisen näköinen, jo harmaantunut nainen. Tämä vilkaisee Lailaa, painaa sitten katseensa visusti tilauslistaan. Laila kuulee kun nainen pyytää falafelit lohkoperunoilla. Pian tuulitakki riisutaan Lailan edessä olevan tuolin selkänojalle. Naisen tukka on niskasta niin lyhyt, että kultainen ketju ruskettuneella iholla vangitsee Lailan vain tuijottamaan. Korvissa heiluvat suuret puiset auringot, kynsissä on sinistä lakkaa.
Laila saa pitsansa, kaunis niskainen kääntyy katsomaan hänen annostaan. Nainen hymyilee nopeasti, ja istuu taas selkä Lailaa vastaan. Ennen kuin pitsaa on mennyt alas suullistakaan, Lailan vatsaa kutittaa. Hänellä on kuuma, eikä ruoka maistuisi enää ollenkaan. Hän pyytääkin omistajaa laittamaan pitsan laatikkoon, nojaa tiskiin ja viilentelee rintamustaan puseroa sormilla heilutellen. Laatikon saatuaan hän kiittää ja lähtee ulos pyöräänsä taluttaen. Tutun puisen paritalon pihaan päästyään, hän vie pitsan omalle puolelleen, keittiöön odottamaan. Sitten hän riisuu alusvaatteisilleen ja käy ikkunaan katsomaan.
Pihaan kaartaa auto, josta Lea nousee tuulipuvussaan. Hänelläkin on ruoka-annos rasiassa, omalle puolelle portaita kiivetessään. Keittiöiden väliovi aukeaa vahvalla työnnöllä, ja Lea seisoo siinä lähellä, kasvot punottaen. Laila ei voi odottaa enää hetkeäkään, alkaa aukoa rakkaansa napitettua puseroa, kädet täristen. Jotenkin he pääsevät makuuhuoneen puolelle, Lea lahkeisiinsa sotkeutuen, Laila häntä malttamattomasti hyväillen. Nälkä on jo mieletön.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 