Talon työhuone on taas jatkuvasti varattu, mies tekee työt etänä. Illalla ja välillä viikonloppunakin hänellä on johdon työnohjauksen koulutukseen liittyviä lopputehtäviä. Ystävä halusikin nähdä missä nykyään kirjoitan. Esittelin makkarin sängyn, mummini nuorena nikkaroiman puulaatikon, ja synttärilahjaksi saamani läppärin. Ensin puulaatikko renginkaapista sängylle, sitten kone laatikon päälle, ja avot, työpiste on valmis. Jalat risti-istuntaan laatikon eteen ja lukulasit silmille. Jos lapsia on kotona, kuulokkeet päähän, jos ei, vain ovi kiinni.
Tulevaisuus on arvaamaton, mutta houkutteleva. Se on järvimaisema, jossa usva peittää näkymät kauas. Silti haluat lipua veneellä eteenpäin, luottaa siihen että kauempana näkymä kirkastuu. Siihen veneeseen kiipesin tuossa reilut kolme vuotta sitten, kun aloin kirjoittaa taas ajan kanssa. Se oli lopulta se vastaus mieheni esittämään kinkkiseen kysymykseenkin. Jo monta vuotta sitten hän patisti pohtimaan, mitä haluaisin tehdä, vaikka en saisi siitä latin latia. Mikä antaisi minulle voimia, viihdykettä, seuraa, ja tulevaisuuden uskoa? Meni kauan ymmärtää, että vastaus oli kaiken aikaa lähellä. Se luki päiväkirjoissa kaikilta vuosilta, ja vaati vain oman pään kuuntelua, ympäristön huomioimista, ja sukkelia sormia naputella konetta.
Tekstiähän ei synny pakottamalla. Aiheet ovat irrallisia lauseita tai mielikuvia, jotka saavat kampeamaan ylös aloiltaan, ja nappaamaan niistä otteen. Joskus aiheet nukkuvat ja kasvavat rauhassa. Toisinaan ne herättävät kesken unen, ja vaativat kirjoittamaan asioita muistiin aamua varten. Ne lymyävät vieraiden kasvojen takana, ilmestyvät tuulen tuomina metsiköstä, kuiskivat pätkiä korviin, ja levittäytyvät verkkokalvoille valveunina, joita voit ohjata. Tarina on oikeastaan lentävä matto, lampun puhelias henki, ilmassa väreilevä näky, ja vieraiden supinaa, josta saat selvää.
Kertoahan voi kaikesta, mielikuvituksella ei ole rajoja. Surut ja pelot ovat yhtä arvokasta materiaalia kuin ilot ja toiveet. Kun olo on tarpeeksi rento ja innostunut, esteitä ei ole. Pahimpia luovuuden tappajia ovat stressi ja liika yrittäminen, toisten mielipiteiden jännääminen, ja itsensä häpeäminen. Helpoltahan se kuulostaa, mutta suorittaminen kiilaa usein joutilaisuuden tilalle. Kärsimättömänä toivoisi tuloksia, joista ei ole mitään takeita.
Jotta tarinat eläisivät, ne tarvitsevat kuulijoita. Siksi kirjoittajan on opeteltava tulemaan ulos kammiosta, pois piilosta, näkyville. Sitä haluaisi pysyä mukavasti ja turvallisesti koneensa takana, ja lähettää maailmalle vain sanansa. Mutta se ei enää riitä, kukaan ei silloin löydä sanojen äärelle. Pieni kertoja hukkuu isojen kustantamojen kertojien taa, putoaa jokaisen ilmestyvän lehden reunojen yli. Kirjasta ei tehdä arvosteluja, se ei saa näkyvyyttä kirjakaupoissa, ei edes kirjastoissa. Tuntematon jää tuntemattomaksi. Jos ei sitten opettele nousemaan tikkaille, puhumaan joskus mikrofoniin, kohtaamaan vastatuulta ja älämölöä, hyppäämään pää edellä sosiaalisen median arvaamattomiin aaltoihin.
Koska tähyän usvan taa, ja toivon kirjoittavani isolle joukolle, harjoittelen uusia taitoja. Ensinnäkin kirjoitan päivittäin, kuuntelen vinkkejä, ja kyselen paremmin tietäviltä. Opettelen tervettä röyhkeyttä koputella oville, lähetellä tekstejä sinne ja tänne. Ei siinä mitään häviä jos yrittää, mutta yrittämättä häviää varmasti. Siksi yhdistän myös voimat toisten luovien tyyppien kanssa, ja punomme yhdessä suunnitelmia. Jotta tarinat eläisivät näinä uusina aikoina, niiden on ehkä muutettava muotoaan, tultava myös nähdyiksi ja kuulluiksi. Sitä työstämme tässä muutaman ihmisen kanssa yhdessä, vähitellen, kokeellisesti, mutta tosissamme, olkaahan kuulolla tulevana vuonna.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 