Jos haluaa haastaa itseään, ja valita maailman vaikeimman aiheen kirjoittaa, on se minulle rakkaus. Rakastamisesta tulee usein puhuttua vasta, kun tuo rakastettu on siirtynyt tuonilmaisiin. Se on tietysti iso sääli, juuri se tärkein korvapari ei ole enää lausumaasi kuulemassa. Monin paikoin rakkautta kuvataan kliseisesti, tai se on kuorrutettu glitterillä tunnistamattomaksi hötöksi. Kuvaus voi olla niin kornia, että naurattaa, tai liian vakavaa, tieteeseenkin tukeutuvaa. Jotta rakkaudesta voisi kertoa sanaakaan uutta, on sen oltava henkilökohtaista. Silloin mennäänkin epämukavuusalueelle, mutta ei auta enää ruikuttaa, kun on jo polskimassa.
Perheessäni en muista puhutun rakkaudesta, vaikka hyvänyön pusuja vaihdettiin, ja lämpimiä tunteita kyllä välittyi huolehtimisen kautta. Haliminenkaan ei ollut vanhemmilleni luontevaa, ei ennen kuin opetin sitä heille aikuisena hali kerrallaan. Lopulta isovanhempina he halivat lapsiani niin luontevasti, että meinaan unohtaa, ettei minua lapsuudessa heidän käsivarsiensa sisään kutsuttu. Nuorena otin selvää rakastamisesta lähinnä runoista ja kaunokirjallisuudesta. Luin siitä paljon, ja kirjoitin itsekin, odotin ja haaveilin.
Tärkeää oli, että sain sanottua äidille lopussa, että rakastan, ja hän vastasi vaisusti, “niin minäkin”. Isän kanssa halaamme ja jaamme tunteita, mutta kai r-sanan käyttö on tallessa vain tiukkaa paikkaa varten. On se kumma. Pystyn kyllä sen hänelle kirjoittamaan “Oot rakas!”, pikkuveljellenikin, mutta suusta se ei tahdo tulla.
Omille lapsille aloin heti harjoittelemaan, niinpä se ei tuota enää mitään ongelmaa. Helposti sanomme toisillemme “Oot rakas!” ja “Rakastan sua!” Miehellekin tulee sanottua niin aina toisinaan, ja kuulen sen takaisinkin. Silti heitä jotka nuo sanat ansaitsisivat, olisi rivitolkulla odottamassa. Toivoisin oppivani anteliaaksi, sanan jakaminen kun ei köyhdytä tai satuta.
Sehän on maailman kaunein ja lämmittävin asia, olla jollekin rakas. Se tarkoittaa pimeimpäänkin yöhön valonkajoa, en ole yksin, tästä selvitään. Se on niin suuri turvaverkko, että yltää katseelta karkuun, herkästi emme enää huomaa sitä olevankaan. Kunnes tapahtuu jotain, ja sitä turvaverkkoa tarvitaan.
Rakastaa voi tietysti omien voimiensakin kustannuksella, aina ei saa niin paljon kuin antaa. Ja on sellaisiakin, jotka tekevät rakkauden nimessä toisille pahaa. Kuinka siis puhua tyhjentävästi näin isosta asiasta?
Aiemmin ajattelin itsekin, että pyyteetön rakastaminen on kauneinta maailmassa. Mietin silloin esimerkiksi koiraa, joka rakastaa “omistajaansa”, vaikka tämä ei olisi sen arvoinen. Ja pieni merenneito rakasti kauniisti, kun poistui hiljaisuuteen, merenvaahtoon, antoi rakkaansa toiselle. Nyt olen sitä mieltä, että koiran ja hyväsydämisen neidon sitä vasta kuuluukin tulla rakastetuiksi. Tunteen kuuluisi olla molemminpuolista, ei palvontaa, eikä säälistä suoritettua hyväntekeväisyyttä, ei toisen omistamista, rajoittamista, tai tukahduttamista.
On helpompaa puhua siitä, mitä rakastaminen ei ole. Mutta palatakseni pääasiaan, onhan se epäitsekkyyttä, intohimoakin, kaipausta, odottamista, pakahtumista, täyttymistä. Rakastaminen sattuu, kun lapsi kärsii, ottaisi tuskan itselleen. Kun lapsi tai elämänkumppani kuolee, voisi itsekin kuolla suruun. Ja kun vanhempansa menettää, ymmärtää kuinka paljon rakkautta siihen suhteeseen mahtui.
Rakastuneena tuntuu, ettei sitä suurempaa tunnetta olekaan. Näkee tähdet kirkkaampina, enkelit ja keijut ympärillään, ei malta syödä eikä nukkua, kun vain saa olla tuon toisen kanssa. Mutta näin elämän kouluttamana tuumaan, että rakastuminen on vasta tulitikun raapaisu rakastamisen roihun juurella. On helppoa olla rakastunut, kun toisen kokonaisuus ei ole vielä tiedossa ja koettuna. Kuvitelmille jää paljon tilaa. Usein rakastamme ensin yhtä, ja sitten toista. Itse toivon, että saisin kokea samanlaisen elämänpituisen rakkauden kuin vanhempani ja isovanhempani kokivat. Siinä rakastetaan puolin ja toisin, soudetaan yhdessä samaa venettä kaikissa säissä. Se jatkuu, vielä toisen jo kuoltua.
Kaikki eivät odota, tai löydä parisuhdetta, mutta sehän ei sulje pois rakkautta. Voimme rakastaa montaa, ystävää, lemmikkiä, lasta, vanhempaa, sisarusta, ja vaikka ventovierasta. Onko kauniimpaa tekoa, kuin tehdä elintenluovutus testamentti? Antaa jonkun rakastaa läheisiään kauemmin kuin muuten olisi mahdollista. Entä alunperin vieraan, hylätyn lapsen rakastaminen tämän tarvitsemana vanhempana? Jonkun sukupuuttoon ajautuneen lajin turvaaminen paikan päällä, salametsästäjien uhatessa omaakin henkeä? Auttaa sellaisia, jotka ovat hädässä?
Mitään emme saa täältä mukaan tuonpuoleiseen, on määränpää sitten maan mullassa tai taivaassa. Mutta jälkeemme voimme jättää paljon. Rakkaus jonka kerran annamme ja otamme vastaan, kantaa aina uusia eteenpäin. Nopealla silmäyksellä luulisi, ettei se näy missään, mutta katsotaan tarkemmin. Sen löytää vilpittömistä silmistä, kädenojennuksista, hyvistä sanoista ja teoista, ovien avaamisista tuntemattomille, ennakkoluulottomuudesta, lämpöisestä sylistä, silityksestä, kuuntelemisesta, nähdyksi tulemisesta. Vain rakastamalla kasvatamme rakkautta.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 