Kaikenlaisia ajatuskulkureita on viime aikoina piipahtanut kyläilemään. Marras – joulukuu ovat sattuneista syistä kaipauksen värittämät, ohjaavat miettimään heitä, joita voi enää kaivata. Niitäkin höperöitä sukulaisia, joista luuli pienenä saavansa tarpeekseen, ja nyt huomaa ikävöivänsä.
Meidän perheellä oli sukua maalla, siellä täällä, ja mökki. Oli pari juopottelevaa vanhaa miestä, sukuun naituja. Oli suupaltteja vanhoja tätejä ja mummoja, jotka kaulimineen muistuttivat lähinnä Justiinaa. Oli professori, luontokuvaaja, kasvitieteilijä, kolme kasvissyöjää, ja kristosofeja. Suloinen sekamelska, josta minua kiinnostivat jo lapsina nuo kasvissyöjät ja kasvitieteilijä. Jos joku oli lähdössä marjaan tai sieneen, kasvimaalle tai nokkosia poimimaan, lyöttäydyin mukaan oppimaan.
Näin koronan vaikuttaessa meihin ympäri maailman, on lohduttavaa kaivautua muistoihin. Niihin loppumattomilta tuntuneisiin kesälomiin, kun reissasimme perheellä Euroopassa, Norjassa, Ruotsissa ja kotimaata ristiin rastiin. Uimapaikkoja löytyi kaikkialta, monta erilaista yhtenä päivänä. Söimme kioskilta Pluto-mehujäätä, oranssia, kylmää ja makeaa. Minttutuutit olivat toisiksi parhaita, valkoisiin kuvallisiin papereihin käärityt smurffi-toffeet lempparinameja.
Leikimme ystävien kanssa mustalaisleiriä, ratsastimme näkymättömillä hevosilla pitkin metsiä. Lopulta oli päästävä oikealle ponitallille, ja pian jo isojen hevosten selkään. Kaikki parin korttelin sisällä elävät lemmikit olivat minulle tuttuja, hoidin koiria ja kissoja aina kun tarvittiin.
Olen pitkään surkutellut kohtaloani, kun jouduin muuttamaan usein paikkakuntaa. Nyt alan nähdä tuon ajatuksen taa. Mitä minä siinä hävisin, että kiertelin maata, näin paljon paikkoja ja ihmisiä? Enkös minä oppinutkin huomaamaan eroja murteissa, mielentiloissa, temperamenteissa ja maisemissa? Johan minä ymmärsin senkin, että pärjäsin, ja viihdyinkin kaikkialla. Muistoja on tosi monesta paikasta ja laskemattomista ihmisistä matkan varrelta. Tuli varmuutta, uteliaisuutta, kuvittelun rohkeutta.
Saatan köllötellä sängyllä päivänokosia odotellen, kun paikalle pöristää pappamopoilija. Se huutaa jotain persiiseen tuikattavasta dynamiitista. Saunassa lauteilla joku alkaa höpöttää vanhasta torpasta, jonka peruja yksi kiuaskivi on. Poikaa kouluun saattaessa tulee puiden takaa lauma susia, joista yksi saa miehen muodon. Telkkarissa jollain on vihreä tukka, ja muistan samantien joen neidon hiuspehkon.
Elämän koko kirjo tuntuu kulkevan mukana. Siksi herkistyn helposti, uppoan ajatuksiini, jään tarkkailemaan tapahtumia. Kymmenet muistojen singnaalit sekoittuvat toisiinsa, erkanevat ja lisääntyvät. Päässä on niin paljon asiaa, että on usein rajoitettava ulkopuolelta tulevaa kuormaa. Nautin tulen liekkien katselusta, elävästä veden pinnasta, metsän rajan tuijottelusta, ja hiljaisuudesta. Ajatuksilla pitää olla tilaa vaihtaa paikkaa, uudistua, kasvaa, kutistua, leijailla, karata.
Onneksi tunsin isovanhempani, jopa ukkini äidin. Meitä oli aikanaan iso joukko sukua. Ja vaikka verisiteitä ei olisikaan, lähellä vaikuttaneet ovat aina tärkeitä. He ovat ensimmäisiä mallejamme, jättävät pysyvän jäljen, ja esittelevät meille sen ympäristön, mistä voi tulla rakkain, tai kamalin kaikista. Kaikki ei aina ole hyvää, osa muistoista satuttaa. Se on kuitenkin pohja jolta ponnistamme. Sulkemalla siltä silmänsä, saattaa hyvinkin kompastella lopun ikää. Ainahan on tämä hetki, jossa voi muuttaa elämänasennettaan paremmin toiveita vastaavaksi. Mikä estää kuvittelemasta uuden elämän, tai vaikka monta?
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 