Taulu

Pieni spottivalo imeytyi maiseman keskellä olevan lammen tummiin syövereihin. Lehtipuut tuntuivat kuiskivan iltatuulessa, sammakot kurnuttivat, satakieli lauloi kaivaten pariaan. Alisa riisui vaatteensa rannalle, sukelsi lampeen, katkaisi lumpeenkukan varsineen suuhunsa, ja ui lampea ympäri. Ajatukset vaihtuivat tyystin erilaisiksi, kuin mitä ne olivat olleet viimeiset viikot. Viimeinenkin huoli painui syvän lammen pohjaan, eikä noussut naisen mukana enää rannalle.

Museon vahtimestari tuli ystävällisesti ilmoittamaan, että näyttely suljetaan. Alisa ei muistanut seisovansa taulun edessä, hätkähti kiskaistuna lempimaisemastaan. Viereisen salin valot sammutettiin, hän oli viimeinen kävijä, kuten kahtena aiempanakin iltana. Taaskaan hän ei olisi halunnut lähteä kotiin, voi kun hänetkin olisi maalattu tauluun. 

Pitkä seisominen oli tehnyt tehtävänsä, jalkoja puudutti ja pissahätä painoi rakkoa. Alisan oli pakko poiketa vielä vessaan. Kopissa hän kurkisti puhelimeensa jätetyt viestit, eikä yllättynyt tälläkään kertaa. Vanhempi sisko pommitti ravintolan tekemättömistä töistä ja maksamattomista laskuista, työvuorolistasta, josta oli otettava taas tuplavuoroja. Alisa sulki puhelimen vastaamatta sisarelleen sanaakaan, hänellä oli tarpeeksi huolia oman asuntonsa päättymättömästä putkiremontista. Koko keittiön päätyseinä oli homeessa, ja lieden takaa löytyi asbestia. Hän ei tässä elämässä saisi maksettua remonttia loppuun, autoonkin oli juuri uponnut tonni, eikä se vieläkään ollut kunnossa.

Hän ei kai huomannut ajan kulua, vessasta tultuaan koko museo oli pimeänä, vain hätäuloskäynnin viittovat pienet lamput paloivat seinän vierellä. Ei hätää, hän tunsi museon jo kuin kotinsa. Hitaasti Alisa käveli takaisin taulujen luo, katseli ylimalkaisesti toisetkin läpi, kun aikaa oli, mutta tiesi viettävänsä yön sen yhden ainoan edessä. 

Spotit eivät palaneet talon ollessa kiinni, mutta katuvalojen valossa hän tarkasteli rakasta maisemaa, jolla oli taas uusi ilmeensä. Kun valo ei nyt uponnut lampeen, vaan levisi ympäri lehtipuiden reunoittamaa metsää, Alisa huomasi ensimmäistä kertaa ison puun takana pilkottavan polun. Minne se mahtoi viedä? Oliko se taiteilijan reitti kotiin, vai kenties oikotie rakkaansa syleilyyn?

Niin kuin vahva mangneetti olisi kiskonut Alisaa kiinni tauluun. Sydän löi useamman ylimääräisen lyönnin, samalla kun jalat tuntuivat nousevan ilmaan. Pää kosketti jo taulun karmia, ja seuraavaksi kasvot sukelsivat sisään kuvaan. Alisasta tuntui kuin hänet olisi vedetty mankelin läpi, koko vartalo oli kipeä. Mutta kun hän katseli ympärilleen, ei kivusta enää ollut muistoakaan. Hän seisoi lammen äärellä.

Vaatteet tippuivat yksi kerrallaan rantaan, ja viimein Alisa pääsi kahlaamaan yllättävän lämpöiseen lampeen. Vesi oli liikkuvaa painetta hänen kehonsa ympärillä, hieroi ja hiveli ihoa. Hän joi lumpeenkukkaan tallentunutta sadevettä, kuunteli sammakoita, satakieltä, ja puiden lehtien havinaa. Täältä hän ei halunnut pois, vaikka joutuisi päivät sukeltelemaan ja piilottelemaan puiden takana, uteliaiden silmäparien katseilta. Hän oli päässyt perille omaan oikeaan maailmaansa.

Advertisement