Tulisin aina muistamaan hänet merenneitona. Hänen pitkä tukkansa oli vihreä, kuin lapsuuden kotijoessa pelmuava pohjaheinätupsu. Olimme veljen kanssa varmoja, että pohjahiekassa nukkuivat merenneidot, joiden vihreät tukat vain matkivat kasveja.
Kuin itsestäänselvästi hän oli loistava uimari, ja osasi sukeltaa pitkiä aikoja pinnalla käymättä. Järvellä jäin aina hänestä jälkeen. Ihailin sitä sulavuutta, varmuutta, ja kauneutta, jonka hän toi elämääni. Saatoin itsekin olla parempi versio itsestäni hänen vanavedessään.
Tiesin alunalkaenkin, että ympyräni olivat hänelle liian ahtaat. Hän puhui kuutta kieltä, oli matkustellut, ja tulisi matkustelemaan. Itse kärsin lentopelosta, enkä osannut kuin äidinkieltäni, siinäkin kieli meni solmuun toisinaan.
En tiedä mitä hän näki minussa, kun huoli ystäväkseen. Ehkä olin luotettava ja ihailullani kasvatin hänen voimiaan tulevia koitoksia kohti. Ensimmäisestä ystävyytemme päivästä alkaen surin jo eroamme, joka tulisi olemaan karu ja väistämätön.
Eräs ilta, noin kuukausi ennen hänen lähtöään, sain luvan maalata hänet kankaalle. Tein jokaisen siveltimen vedon niin tarkasti kuin osasin, koska tiesin että lopulta minulla ei olisi hänestä muuta jäljellä. Hän makasi kuistini penkillä, unohti minun ikuistavan itseään. Hänen suuret harmaat silmänsä katselivat niin kauas, etten yltänyt lähellekään. Mutta värit nuolivat paperiin hänen jokaista yksityiskohtaansa, poimivat nekin, joita en ollut aiemmin huomannut. Pienet tummat luomet kuin otava, omassa taivaallisessa muodostelmassaan. Kirsikanpunaiset paksut huulet, ainutlaatuiset suipot korvat, pitkät ja kapeat sormet, tuuheat silmäripset, ja kaunis kaula.
Kun hän nousi koneeseen, jähmettyi elämäni niin kuin Kailla lumikuningattaren otteessa. Saatoin istua joen törmällä, tuijottaa vedessä hulmuavaa heinää, ja rukoilla, että sieltä nousisi merenneitoni kasvot pintaan. Vain unet lohduttivat, niissä hän oli yhä lähellä, hengitti ja puhui minulle. Taulussa hän lepäsi katsellen tulevaisuuttaan, jonne tiesi kulkevansa ilman minua. Silti rakastaisin häntä viimeiseen henkäykseeni, ja luultavasti sen jälkeenkin.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 