Miten täällä onkin näin pimeää. Seison kylmästä kohmeisella varvukolla metsässä. Harmaudessa keinuvat vain taustaansakin tummemmat kuuset. Puuttuisi vain pöllön huhuilu, yö ei voisi olla mustempi.
Ajatus on seisahtunut vain niihin lauseisiin, mitkä viimeiseksi vaihdoimme. Satutit syvälle. Vaikka tuijotan kuunsirppiä ja koitan kuulla elämän ääntä, sanat eivät suostu väistymään, painun niiden mukana maan peittoon.
Kunnes näen heidät. Iso joukko väkeä kulkee keskellä metsää, päästämättä ääntäkään. Kaikki tummissaan, kuin kuuset ympärillä. Kävelevät niin määrätietoisina, että jalkani tahtovat mukaan.
Asetun samaan riviin takimmaisten kulkijoiden kanssa. En näe edes lähimpiä kasvoja. Pitkä marssi vetää minut hypnoottiseen kuplaansa, hapettomaan tilaan. Näen että suuntaamme kohti kalliota, sen terävä siluetti halkaisee harmaan taivaan, mustat kuusetkin kumartelevat sen sivuilla.
Tulemme jyrkkäseinäisen kallion juurelle. Ensimmäinen rivi astuu halkeamaan, näkymättömistä eteemme avautuneeseen mustaan aukkoon. Kuin suuri huokaiseva henkäys imaisisi hahmot sisäänsä. Seuraavakin rivi lähtee edestäni, vakailla askelilla tummaan nieluun. Silloin jäinen viima puristaa kovin nyrkein rintaani, tajuan että tuolta ei palata. Siinä on ovi, mahdollisuus kadota, niin kuin toivoin. Ja silti, ei ole vielä myöhäistä.
Käännyn yksin ympäri, peläten että rivi tarttuu minuun kiinni, ja vetää väkisin mukaansa. Mutta kukaan ei käännä edes päätään, ehkä heillä ei ole kasvoja. Heillä on vain varmuutensa, toisenlainen kuin minulla.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 