Heitän löylyä kihisevälle kiukaalle ja äiti selostaa jostain työkaveristaan ties monettako kertaa samanlaista juttua. Aina tuo kuulemma pöllii työpaikalta eväänsä, valehtelee lomailleensa ulkomailla, vaikka kaikki tietää sen persaukiseksi. Milloin sen tukka on muka laitettu kaupungin kalleimmassa kampaamossa, vaikka näyttää itse pilalle värjätyltä. Hiki pisaroi iholla, äidin puheet ovat epäselvää hälyä kiukaan poksahtelun, hikitippojen valumisen, ja löylyveden heiton lomassa.
Istumme kuistille pyyhkeet päällä vilvottelemaan. Kulauttelemme kylmää lonkeroa. Kerkeän ihmetellä miten talvi on jo taittunut kevääseen, kun herään sängystäni. Verhojen takaa paljastuu loskainen joulukuu. Asunto on hipihiljaa, eihän täällä muita asu.
Laahaudun viileään keittiöön, missä leivät ovat paahtimen lämmittäminä tutun tuoksuiset, kahvi tippuu pannuun. Lehtikin on haettu postilaatikosta. Alan tottua palveluun, en edes muista milloin heräsin näin ensimmäisen kerran. Sen täytyy olla vajaa vuosi sitten, heti hautajaisten jälkeen. Ensimmäisellä kerralla tietenkin säikähdin, mutta enää ei tunnu missään.
En tunne enää sitä pohjatonta ikävää. Vielä hautajaisissa olin valmis loikkaamaan arkun mukana multiin. Työterveyslääkäri suositteli pitkää sairauslomaa masentuneisuuteen, antoi unilääkkeet ja mielialaa kohottavat pillerit. En niitä kerennyt aloittaakaan, kun äiti puuttui peliin. Joka yö hän ilmestyi uniin, saunoo tai kokkaa kanssani, saatamme myös katsoa ohjelmia hänen neuloessaan sukkia. Aamulla herään hänen laittamalleen aamupalalle. Ei häntä näy, mutta läsnäolon tuntee. Pystyn käymään töissä ja asioilla, elämä jatkuu.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 