Timantit

Aamu oli niin aikainen, että vasta yhteen nurkkaan pihaa valui säteiden valoa. Siinä kohti nurmikolle oli heitetty miljoona timanttia. Näky oli niin kaunis, kostea, viileä, utuinen ja viipyilevä, ettei Mirva voinut olla astumatta siihen sisään. Hän istui nurmikolle polviensa päälle, antoi kylmän kosketella jalkojaan, timanttien pehmetä pisaroiksi iholleen. Hengitys huurusi, taivas vasta aukeni päivään, ja hän eli nämä minuutit. 

Mirva tunsi kuinka äiti ja isä tarkkailivat häntä ikkunalasin takaa. Valvoivat ettei hän palelluttaisi itseään, kaatuisi äkisti nurin, katoaisi. Silti hän tarttui jokaiseen huomioonsa pihamaasta ja taivaasta, kuin ne olisivat juuri ne viimeiset asiat, mitkä hän voisi säilöä itseensä. Hän seurasi miten tilhiparvi pölähti pihlajaan, ahmi kiirehtien nokkiinsa niin paljon marjoja kuin kerkesi, ennen häiriötä. Hän huomasi kuinka nopeasti pilvetkin pyyhkivät taivaan selkää tänä aamuna. Muurahaiset kiipesivät omenapuun rungolla, aamuvuorossa. Keltaiset koivunlehdet olivat yön kastelemina liian raskaita tuulenpoikasen kannettaviksi.

Mirva oli nähnyt kaksitoista kesää, todella nähnyt. Hänen muistissaan ja päiväkirjoissaan oli yksityiskohtaisia muistiinpanoja säistä, hyönteisistä, linnuista, pensaiden ja puiden kukinnoista, hedelmistä, marjoista, ja ensimmäisistä putoavista lehdistä. Hänen päivänsä olivat niin vartioituja ja yksinäisiä, että vain suuri luonto ylsi hänen seurakseen niihin hereilläolon hetkiin, jotka hän omisti. 

Mirva silitti kämmenin heinää, niin kevyesti, ettei se märkänäkään laonnut juurilleen. Hän tiesi sen henkäyksen mitan, jolla itsekin lakosi, vailla silityksenkään painoa päällään. Kohtaukset tulivat kymmeniä kertoja päivässä, eikä hän hallinnut niitä lainkaan. Ne katkoivat ajatukset, teoista puhumattakaan. Ne veivät hänet tummaan pyörteeseen, josta ei jäänyt muistikuvia, vain aukko tähän maailmaan, arkeen, jota muut saivat elää. 

Oli turha olla katkera, se ei auttanut yhtään. Mitä rauhallisemmin hän tutki huomioitaan, nautti olostaan, sitä pidemmäksi selvät hetket saattoivat kasvaa. Hän halusi jokaisen kymmenminuuttisen, jonka sai pitää, kaikki ne timantit, jotka imeytyivät vaatteisiin ja ihoon, ne hetket, kun tuuli siveli hänen hiuksiaan, ja aurinko kerkesi maalata pisamat hänen poskipäilleen. Nämä hetkiset hän eli.

Advertisement