Kun en saa unta, tai herään aamuyöllä virkeänä, sama ajatussolmu tapaa kompastuttaa minut. Se on murheiden, tekemättömien töiden, jännittävien tapahtumien ja epämääräisten uhkien sotku. Tähtitaivaasta tai kuutamosta ei ole apua, valonpisarat eivät heijastu tämän vyyhdin ylle. Siihen kuuluu huokailua, raskasta hengitystä, vatsan nipistelyä, ja ikävimpänä rytmihäiriöitä.
Miksi juuri yöllä otan sen jännittävimmän haasteen pureskeltavakseni? Tiedänhän minä, ettei ratkaisu löydy pelon puristuksessa. Kuinka itseä ja läheisiä koskevat uhkakuvat maalautuvatkin silmiini juuri siinä heikossa hetkessä? Vaikka tiedän miten turhaa vatvominen unien aikaan on, teen sen silti.
Koitan tehdä päinvastoin, joten levitän eteeni toiveiden rimpsun. Luettelen itsekseni isoimpia haaveita tärkeysjärjestyksessä. Sekin on tyssätä, kun en tiedä tulisiko onnellisuus ennen terveyttä, vai sisältyykö onneen automaattisesti terveys, tai terveyteen jo sinänsä onni. Toiveet kuulostavat lapsuuden iltarukouksilta, joissa läheiset on muistettava, oltava kiitollinen jo saadusta hyvästä, mutta tavoiteltava maailmaan rauhaa, tasa-arvoa, ja luonnon pelastumista ihmisen itsekkyydeltä.
Yön paljaimpana hetkenä haluaisin riisuuntua kaikista tietoisista ajatuksista. Toivoisin lentäväni uneen. Haaveilen isosta lämpimästä kädestä, joka silittäisi päätäni, ja rauhoittaisi sydämenkin lepoon. Koitan puhua itselleni järkeä, että laskisin yöksi vastuunkantoni taakan, ja luottaisin uuteen aamuun.
Lopulta vain hengitän, rentoudun sen verran, että nukahdan uudelleen. Aamulla en meinaa muistaa huolista puoliakaan. Hyppään uuden päivän satulaan, kannan puuta uuniin, laitan teeveden kiehumaan. Uutisia lukiessani toivon että seuraava yö ei paiskaisi taas hereille hermoilemaan. Tahtoisin keinua uneen kuin aaltojen heijaama vene, ajelehtia kohti omaa autiota saarta. Unien rannalla lepäisin huolia vailla, uskoen että maailma on meille hyvä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 