Kriik riisui karkean pellavaisen mekkonsa, joka ei meinannut nousta pään yli, niin tiukoiksi sen hartiat olivat jo tytölle käyneet. Tuohivirsut hän potkaisi jaloistaan ruskeiden, jo maatumaan alkaneiden lehtien päälle. Pitkä oranssi tukka loisti kuutamossa, sädehti mailleen painuneen auringon sätein. Kriik astui hiekalta ja kiviltä veteen.
Hyinen vesi nuoli sääriä, ja vatsaan asti ulottuessaan pisteli kuin tuhannet jääpuikot. Kriik hytisi, astui silti syvemmälle, vaikka iho ritisi jo kuin jää kevään purressa sen luita rikki. Jalkapohjat eivät tunteneet enää pohjaa, sääretkin olivat turtuneet.
Kriik oli kuullut kyläläisten supattavan hänet nähdessään. Hän oli tuntenut katseiden polttomerkit ihollaan. Jäisessä vedessä hän sihisi nyt kuin kekäle kylmään viskattuna. Jos kaikki pelko ja viha olikin kuumuutta, nyt se jäähtyi vauhdilla. Miksi hän antaisi periksi, tekisi hulluille palveluksen? Hän jos kuka tiesi, oliko hänellä ylimaallisia voimia.
Olisikin, sillä Hiisi tarttui jo Kriikkiä nilkoista, alkoi kiskoa häntä kalpeaksi morsiokseen. Nyt vasta Kriik todella heräsi hypnoottisesta kuplastaan, ja alkoi vimmoissaan kiskoa itseään takaisin kohti rantaa. Ei hän luovuttaisi tappelematta vastaan. Hän ei ollut edes täysi-ikäinen, miten hänestä olisi vastusta kyläläisille, tai tälle veden valtiaallekaan?
Kriik katsoi kuuta, sen kalpea, ontto valo pimeääkin tummemmassa yössä mursi taian. Silmät selällään hän päätti uskoa itseensä, vaikka se olisi jo myöhäistä. Kriik veti jalkansa pohjasta kaikin voimin, ja kahlasi rannalle henkeään haukkoen. Iho oli ravunpunainen, ja tarvitsi kiireesti ylleen mekon ja virsut. Tärkein hänen yllään jo lepäsikin, usko itseen, uusi varmuus. Häntä ei raahattaisi roviolle, eikä hän hukkuisi. Hän lähtisi suuren metsän taa, niin kauas, ettei häntä enää syytettäisi noidaksi.
Kuun suudelma valkealla otsallaan Kriik raivasi tietään havupuiden ahtaista lovista. Jossain pimeän takana nousisi jo hänen äitinsä, aurinko.
(Akseli Gallen-Kallelan Ad Astra maalauksen katselusta syntynyt tarina.)