Millaista olisi viettää joulua kodittomana, jossain yömajassa tai pahimmillaan kadulla? Maailmassa on järkyttävä määrä ihmisiä, joiden joulu, niin kuin koko elämä, kuluu taivasalla tai hätämajoituksissa. Sitä on vaikea ymmärtää, kun itsellä kaikki on hyvin, lämpimät seinät ympärillä, katto suojana, jouluvaloja, lahjoja, syötävää ja juotavaa, ympärillä läheisiä.
Lapsuuteni perheessä joulu ei nostattanut suuria tunteita. Äitini oli sairaanhoitaja, joka oli usein joulun pyhinä työvuoroissa. Isäni toi muutaman kerran kuusen kotiin,( jonka veljeni kanssa koristelimme), mutta ilmoitti sitten, että on sääli kaataa kuusia paria päivää varten. Sen jälkeen meillä oli vain pieni ja ruma muovikuusi. Jouluruokia äiti osti, ja jotain teki itsekin, mutta ellemme menneet isovanhemmille, ei meillä ollut edes yhteistä juhlallisempaa ruokailua. Saunassa kävimme, ja katselimme televisiota, saimme lahjoja ja suklaata.
Kun saimme ensimmäisen lapsen, ja vielä toisenkin, kiersimme miehen kanssa kummankin vanhemmilla joulua viettämässä. Sitten syntyi idea omista jouluista, juuri meille mieleisistä. Halusimme kuusen ja kynttilöitä, joitakin lempiruokiamme, joulusaunan ja puuron. Lasten takia joulupukki oli tärkeä, mutta läheskään aina häntä ei nähty, lahjat vain ilmestyivät oven taakse. Kun lapset kasvoivat, he halusivat itse olla tonttuja, jotka lahjoja jakavat.
Kauneimmat joulumuistoni liittyvät lapsuuteen Kuopion Laulurinteen omakotitalossa, jossa meitä oli paikalla oman perheen lisäksi isän vanhemmat ja isän siskon perhe. Silloin me lapset lauloimme pukille, mummi oli loihtinut ihanat ruoat, ja isovanhemmat yhdessä tehneet käsin useita lahjoja (nukkeja ja nuken sänkyjä ja vaatteita) lapsenlapsille. Samaan parhaiden joulujen kategoriaan pääsee omalla perheellämme pienessä mummonmökissä juhlitut pari joulua, jolloin minun vanhempani ja veljeni perhe liittyivät seuraan. Rahat olivat vähissä remontin takia, joten teimme kaiken itse koristeita, lahjoja ja ruokia myöten. Kaunista oli, lämmintä ja tunnelmallista.
Oli sellainenkin joulu, kun jouduimme vasta ostamastamme talosta hometta pakoon kunnan vuokrakerrostaloon. Kerkesimme sisustaa jotenkuten, ja kokkailla itse, paketoida muutamia lahjoja. Aattona meille tulivat minun vanhempani ja mummipuoleni. Yhdessäolo valaisi suuren talopettymyksen luomaa varjoa.
Surullisin joulu ikinä oli 2016. Äitini kuoli 10.12. Hän tiesi tilanteen, ja pyysi minua hankkimaan lapsille lahjat ajoissa. Vain isäni liittyi aattona seuraamme, itkettyä tuli yhdessä. Lahjoja ja ruokia oli vähemmän kuin muina jouluina, mutta sitä kukaan tuskin huomasi, olihan tärkeä ihminen poissa.
Tänä jouluna 2020 vietämme pitkästä aikaa perhejoulua omakotitalossa. Paikalle saapuu ukin lisäksi tyttären poikaystävä. 12 vuotta järjestimme aaton ohjelman taloyhtiön saunavuoron mukaan, nyt voimme aloittaa uudet tavat. Puukiukaaseen saa sytyttää tulet vaikka aamulla, saunoa jo ennen puuroa. Pitääkin keskustella porukalla, milloin on otollisin joulusaunan aika. Yhdessä kokkaamisesta ja leipomisesta pidämme kiinni yhä, ja nyt on vävykokelaskin uutena vahvuutena, onhan hän kokki (ja pian myös puuseppä).
Oman katon alla palaan miettimään kodittomuutta. Kun leivinuunissa räiskyy iloinen tuli, ajatus harhautuu pakolaisleirille, missä isokin perhe saattaa asua tuulisessa teltassa. Vaikka laitammekin joulun alla rahaa hyväntekeväisyyteen, en saa ajatuksista kadulla nukkuvia ihmisiä, ja hökkeleissä joulunsa viettäviä lapsia. Kuinka kaikki nämä kodittomat saisi lämpimään ja kylläisiksi jouluna, saati vuoden ympäri, aina? Siinä on kauneimmankin joulun kääntöpuoli, ettei sitä ole kaikilla.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 