Korkean aika

Kipusin koriin reppu selässäni ja pari nyssäkkää käsissäni. Laskin kangaskassit korin pohjalle, ja katselin laidan yli nurmikkoa, jolla kävelin juuri viimeiset askeleeni. Mies vapautti painonarut ja tsuhautti lieskat kohti kangaspalloa, kori irtosi maasta. Vaikka pelkäsin korkeita paikkoja, pelkäsin enemmän entiseen juuttumista. Nyt oli korkean aika.

Puiden latvat olivat jalkapohjieni korkeudella, lintuja lenteli vastaan ja ohi. Tutut kadut ja talot jäivät pienemmiksi, aloin vapista. Tämä ei johtunut korkeudesta, ymmärsin, että olin viimein riuhtaissut itseni irti kohti uutta. Ei aavistustakaan mitä siellä odotti.

Otin keltaisen kangaskassin syliini, etsin ensimmäisen kevennettävän käsiini. Isossa kivessä oli maalaamani PELKO. Viskasin kiven järven päällä liitäessämme alas, mutten voinut kuulla molskausta, olimme liian korkealla. Otin toisen kiven, jossa luki PETTYMYS. Sinne meni sekin, aaltojen alle. Pallo vain kohosi korkeammalle. Taivaan reuna oli muuttunut kellertävästä vaaleanpunertavaksi, kaikkialla ympärillämme oli kaunista.

Vihertävässä kassissa oli kivi tekstillä AHDISTUS. Pudotin sen reunan yli, ja hetken tunsin sen rinta-alassa ja kurkussa, puristamassa toivottavasti viimeistä kertaa. Kaivoin viimeisen möykyn esiin, KIPU. Pidin sitä hetken kämmenilläni, niin kauan kuin olinkin ehkä tarvinnut sitä, muistutuksena hengissä pysymisestä, en tarvinnut enää. Toivottavasti se ei osunut metsässä kehenkään.

Tuuli vei koria vauhdilla, en tuntenut maisemaa allani ollenkaan. Vedin keuhkot täyteen ilmaa, kurkotin alle ilmestynyttä keltaista laattaa, kai se oli peltoa. Tartuin korin reunaan kaksin käsin, nostin nopeasti vasemman jalan reunan yli, ja ennen kuin mies kerkesi reagoida, sain oikean jalankin ulkopuolelle. Humpsautin itseni ilmaan.

Ilmanpaine vetäisi keuhkoni tyhjiksi, ja muljautti vatsaa. Kiskaisin reppuni narusta, ja töyssähdin avautuvan varjon voimasta ylemmäs. Sitten leijailin hitaasti tuulen mukana lähemmäs maata. Jossain tuon pellon toisella puolella olisi uusi alku ja koti.