Avohaava

Ilta-aurinko maalaa olohuoneen takaseinän oranssiksi, Joni tuijottaa uutta väriä, mutta näkee muuta. Hän hörppää kaljasta ison suullisen, muuta ei jaksa. Pari viikkoa pöly on saanut rauhassa laskeutua kaiken päälle, huonekasvit kitua kuivuudessa. Pöydän päällinen on täynnä tahmeita renkaita, oluttölkeistä ja tuopeista unohtuneita. 

Joni lämmittää pätkän metripitsaa mikrossa, eikä saa käärettä mahtumaan roskapussiin, joka jo ennestään pursuu yli. Mies lyö päänsä auki jääneen kuivauskaapin oven kulmaan, kiroaa ääneen, ja rojahtaa sohvalle.

Takapihalla on vielä trampoliini, polkuauto ja jätesäkillinen kukkaruukkuja. Jenna ei saanut niin isoa peräkärryä, kuin oli luullut. Ensi viikolla lähtisivät loput tavarat, keittiöstäkin jakkarat, ja kylpyhuoneesta pesukone. 

Joni koittaa saada unta, mutta paniikin tunne nousee tuttuun tapaan, ja sydän hakkaa epätoivoisena, heti kun kallistuu levolle. Mies vatvoo kerta toisensa jälkeen yllätyksenä tullutta uutista. Kuinka Jenna on jo pitkään halunnut erota, homma ei tulisi koskaan toimimaan, lapset lähtisivät äidin matkaan. 

Joni kiertää pientä asuntoa, joka on yhdelle liian suuri. Olisivat vieneet lastenhuoneenkin, parisängyn, potan ja nokkamukin. Mies laskeutuu lastenhuoneen lattialle, makaa siinä selällään. Hän odottaa turtumusta ja pölyä, jotka peittäisivät hänet tähän, hävittäisivät jäljet, ettei häntä koskaan ollutkaan. Uudet aamut vuotavat avohaavana, verrattuina entisiin. Ei ole enää meitä, ja yksin joutaisi nukahtaa pois kokonaan.

Advertisement