Hänellä oli tumma, kihara tukka, ja ruskeat silmät, joiden nauravaisuus lukitsi minut tuijottamaan niitä. Hänellä oli tapana heilautella päätään aina vasemmalle, niin että pitkä otsatukka lennähti pois silmiltä. Nuoreksi mieheksi hänen ranteensa olivat hyvin ohuet, ja niissä oli monta erilaista festarinauhaa ja nahkanarua. Hän ruskettui kauniisti, kulki hihattomissa kun tarkeni, eikä käyttänyt kenkiäkään koko kesänä.
Siihen rentoon jätkään minä retkahdin, ensin vain seurailin silmilläni, sitten hänkin onneksi huomasi minut. En ollut kaunis, mutta isossakin porukassa se, jota muut kuuntelivat. Kerroin tilanteisiin sopivia vitsejä, pidin palopuheita yhteiskunnallisista asioista, komensin hölösuisia öykkäreitä. Kai hän kaipasi vaihtelua, unohti hetkeksi ulkonäön, ja tutustui minuun.
Olimme hyvin erilaisia, mutta ehkä juuri siksi meillä riitti niin paljon jaettavaa. Luimme ääneen toisillemme, katselimme hyviä elokuvia, kiersimme bändien keikoilla, ja jaoimme lapsuusmuistoja. Kävimme reilaamassa Euroopan uloimmissakin nurkissa, haastoimme toisemme ja itsemme uusiin seikkailuihin. Kiersimme kotimaankin festareita teltan kanssa. Junissa tuli istuttua jatkuvasti.
Hän oli kekseliäs, todella luova, nautiskelija luonteeltaan. Hetkessä eläminen oli hänen taiteensa, valtavalla pensselillä hän maalasi minutkin siihen illuusioonsa mukaan. Hänen intensiivisyytensä nappasi minut pihteihinsä, joissa kiemurtelin nautinnolla. Kukaan ei ole ottanut minua niin kuin hän, eikä varmasti tule ottamaankaan. Kenenkään kanssa en ole päässyt lähellekään sitä kimaltavaa kuplaa.
Mutta illuusiot ovat taikaa, ja kuplat tapaavat puhjeta. Mekin havahduimme keskelle arkea, rahavaikeuksia, liian ahdasta asuntoa, pyykkivuoria ja tiskikasoja, joita kumpikaan ei halunnut nähdä, saati koskea. Ei ollutkaan enää puhuttavaa, hiljaisuus oli siedettävämpää kuin ainainen riitely. Saimme sovittua, että hän muuttaa pois. Emme jääneet vihoihin, mutta sen jälkeen emme enää tavanneet.
Puolen vuoden päästä tapasin miehen, jonka kanssa olen edelleen. Meillä on kaksi lasta, tasaisen hyvä, arjen paineet ja rypyt kestävä elämä yhdessä. Ei mieletöntä intohimoa ja taikuutta, mutta luottamusta ja lempeyttä. Silti keskellä viikkoa, ruokakaupan kassajonossa, jään tuijottamaan ruskeisiin silmiin, kiharoiden alta paljastuneeseen kiiltävään päälakeen, ja tuttuun virneeseen. Hän pelleilee suloisen pienen tytön kanssa, ei näe ympärilleen, edelleen omassa kimaltelevassa kuplassaan. Kehoni läpi kulkee kuuma aalto, poskeni punastuvat silkasta muistelusta. Hän on yhä komea, karismaattinen, minun ensirakkauteni. Pujahdan ulos kaupasta, että vältyn kummalliselta kohtaamiselta, mutta katselen vielä autoni suojasta hänen tuttua askellustaan. Olen pienen hetken junassa, hänen tiukoilla reisillään, jännittäen, ettei kukaan tulisi vaunuun kesken kaiken. Huuman tuhkakin on yhä polttavaa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 