Jäähyväislahja

Iso keltainen Nalle löytyy kellarikomerosta. Olin alle kolmen, kun sain sen. Se oli lapsuuden paras päivä, lahja oli suurempi kuin joulupukin tuomat. Raahasin sitä perässäni huoneesta toiseen, vessaan, ja illalla sängyn päähän unta vartioimaan. Uskoin tosissani että Nalle elää, se pystyisi suojelemaan pimeässä, enkä olisi enää koskaan yksin. 

Sen jälkeen kun Nalle muutti meille, äiti alkoi surra. Se ei jaksanut enää lukea iltasatuja, ei muistanut puuroa hellalla, vaan poltti sen pohjaan, monta kertaa. En saanut enää sen sekoittamaa kaakaota, emmekä katselleet yhdessä lastenohjelmia.

Yritin tarjota Nallea äidinkin lohdukkeeksi, vein sen joskus istumaan äidin sänkyyn. Mutta ei siitä ollut apua, joskus äiti vain itki. Sitten se alkoi olla poissa kotoa, pyysi vain jonkun naapurin likan minua vahtimaan. Se kyllä keitti kaakaota, joi sitä itsekin, muttei siitä ollut seuraa. Monena iltana läträsin kylpyammeessa, kunnes hampaat kalisivat kylmenneestä vedestä. Sain myös katsella aikuistenkin ohjelmia telkkarista kunnes nukahdin, tyttö puhui aina puhelimessa. Joskus kun aloin kinuta sitä luurista irti, se laittoi käteeni karkkia.

Yhtenä päivänä äiti toi kotiin Panun, hiljaisen ukon, jolla oli jo kaljua päälaella, aina rikkinäiset sukat, ja joka luki iltaisin kirjojaan. Miten siitä äidillekään mitään seuraa saattoi olla, ei tuo puhunut minulle ainakaan kuin ruokapöydässä muutaman sanan, jos tarvitsi vaikka ketsuppia.

Nyt tiedän, että Nalle oli jäähyväislahja. Isä tiesi muuttavansa pois, ja toi Nallen tilalle, etten surisi perään. Jos olisin tiennyt vaihtokaupasta, olisin ottanut isän.

Advertisement