Martti sulki silmänsä, ehkä lumisade katoaisi ikkunan takaa, kun hän hetken odottaisi. Eihän tämä ollut ollenkaan reilua, niin paljon kuin hän oli nähnyt vaivaa. Vasta lokakuun alku ja talvi jo teilasi hänen suunnitelmat alkuunsa. Olisi tietysti pitänyt olla kaukaa viisas ja kutsua ajoissa apua, mutta ei hän kehdannut. Veljenpojalla oli autonkorjausfirmassa kädet täynnä töitä, ja kotona sairas vaimo ja kolme pientä lasta. Sisko taas asui niin kaukana, ja sillä oli omat murheet, eikä niistä vähäisimpänä reuma.
Martti koitti vetää terveellä kädellä haalarit päälle, ja kun sai kaiken muun paitsi vetoketjun kiinni, painoi vielä jalkansa raskaisiin lämpösaappaisiin. Jospa hän yhdellä kädellä saisi jotakin aikaiseksi. Kottikärryt eivät lähteneet oikeaan suuntaan, kopsahtivat parin metrin päässä nurinkin. Sankon hän sai vasempaan käteensä, mutta se nyt ei ollut vielä mitään. Oikea käsi roikkui aivan hervottomana hihan täytteenä, enemmän vain edessä. Olisivat leikanneet hiiteen koko käden, ei sillä enää mitään virkaa ollut.
Omenapuu heilui vähän, kun sitä vasemmalla kädellä ravisti. Marttia suututti, kun vain muutama hedelmä tippui lumeen. Hän peruutti voimalla selkänsä ja takapuolensa runkoa vasten, mutta omenat olivat tiukassa, taas tippui vain pari alas. Vasen käsi paleli, mutta sillä hän nosteli jokaisen lumeen tippuneen hedelmän talteen sankkoon. Sitten kiiruhti luumupuun luokse. Pihlajanmarjakoi oli pilannut osan luumuista, mutta ravistamalla ja noukkimalla Martti sai puoli ämpäriä talteen.
Perunat miestä keljuttivat kaikista eniten. Ne olivat ehkä jo niin kylmettyneitä, etteivät kelpaisi kellariin. Hän koitti kuokkia muutaman varrellisen mullasta, mutta hankalaa se oli. Maa oli jo kylmä, perunat syvällä. Ison kattilallisen verran saatuaan miehen oli pakko mennä sisälle lämpimään. Kaksi sangollista pihamaan ruokaa odotti vanhalla tiskipöydällä putsausta ja muita jatkotoimia, mutta Martti ei jaksanut kuin napsauttaa kahvin tippumaan. Viimeiset pullat olivat jo kovia, mutta kuppiin kastamalla sopivat suuhun pehmoisina.
Lunta tuli lisää, kuin taivaan ukko olisi hänelle napauttaakseen ilman äkisti kylmännyt. Niin hän oli omiin voimiinsa aina luottanut, itsekseen toiminut ja muiden laiskuutta ihmetellyt. Nyt sai voimattoman rempulakätensä kanssa niellä ylpeytensä. Olisi soitettava veljenpoika apuun. Ei hän voinut jättää koko kesän kypsyneitä ja kasvaneita ruokiaan pakastumaan pihaan. Jo se olisi sellaista tuhlausta, että kalpaten hänen kävisi. Millä eläkkeellä hän kaikki ruoat kaupasta kuljetuttaisi, ei millään. Martti kallistui sohvalle tuumaamaan, ja nukahti lämpimän täkin alle.
Joku kopisteli jalkojaan ja paukautti oven auki vieraalla vauhdilla. Martti säikähti pystyyn sohvalta, huomasi päiväunien venähtäneen, käkikello näytti jo ilta viittä. Keittiössä huseerasi naapurin Rampe eukkonsa kanssa, pesivät ja pilkkoivat omenoita ja luumuja. Sitten sisään tuli veljenpoika, joka kutsui näyttämään minne perunat kannetaan, vaikka tiesi kai tuo missä maakellari oli ollut viimeiset 60 vuotta. Koko perunamaa oli asianmukaisesti käännetty, potut korjattu laatikoihin. Hedelmäpuut oli ravistettu tyhjiksi, polttopuitakin pussitettu kuistille valmiiksi. Martin oli pakko piipahtaa huussin suojiin, niin tuppasivat silmät valumaan vettä että hävetti. Mitä ne nyt tuolla tavalla vanhaa ihmistä, ihan salaa ja yhdessä tuumin jelppasivat. Enää puuttuikin, että Rampe huusi sisään kahville, ja eukkonsa ripusti jouluvaloja ikkunaan. Jos ei Martti niin palelisi, unta luulisi näkevänsä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 