Oli toukokuun puoliväli, ja minulla lukiosta lupa lopettaa opiskelut kaksi viikkoa ennen muita. Pakkasin tavaroita uuteen punaiseen matkalaukkuuni, sillä lentäisin au pairiksi Saksaan kolmen kuukauden pestille. Palaisin juuri elokuun puolivälissä lukioon taas. Vaikka en saanut toivomaani paikkaa Ranskasta, enkä osannut puhua saksaa, halusin itsenäistyä ja matkustaa. Lapsia olin hoitanut jo monta vuotta naapurustossa, lemmikkieläimistä puhumattakaan.
Lensin ensimmäistä kertaa yksin, ja välilaskun kautta perille maahan, jossa olin matkannut aiemmin vain perheeni kanssa. Pieneen kylään viimein bussilla saavuttuani, vanhemmat ja lapset näyttivät minulle huoneen, kylpyhuone ammeineen oli vieressä käytävällä. Perhe nukkui ylemmässä kerroksessa. Päivät täyttyivät äkkiä uusista rutiineista. Tein lasten aamupalat, vein hoitopaikkaan, kävin kaupassa, siivosin, silitin vaatteita, hain lapset hoidosta jo puoliltapäivin, annoin välipalaa, ja vein heidät joen rantaan uimaan, tai ulos leikkimään.
Pian huomasin että perheen äiti otti ajoittain runsaasti alkoholia, mistä seurasi monenlaista ongelmaa. Ensin sain huutia ja lisää hommia, myöhemmin hän hyvitteli, osteli minulle vaatteita ja tavaroita. Hän myös kertoi kolmesta suomalaisnaisesta, jotka kaikki muuttivat saksalaisen miehen kanssa avioiduttuaan maahan. Yhdellä heistä olisi suunnilleen minun ikäiseni tytär, joten hän järjesti minulle ja tytölle tapaamisen.
Tapaamista varten sain viikonlopun vapaaksi, ja ajelin yksin bussilla isompaan kaupunkiin. Kiertelimme tytön kanssa kaupunkia, ja joimme teetä hänen kotonaan. Tytön äiti kertoi lähellä asuvasta naisesta, joka oli hänen tavoin jo eronnut miehestään. Spontaanisti tälle naiselle soitettiin, ja lähdin häntäkin tapaamaan. Onneksi nopeasta toiminnasta huolimatta menin, sillä tämän naisen kanssa meillä oli eniten yhteistä. Hän asui kahden lapsensa kanssa pienessä asunnossa, suunnitteli ja piirsi ammatikseen kankaita isoille vaatefirmoille. Hän oli kasvissyöjä kuten minäkin, ja opetti minulle uusia erikoisia ruokalajeja, joita maistelimme. Hän piti samoista kirjoista kuin minä, ja antoi minulle Aulikki Oksasen Isosisko ja pikkuveli omaksi. Hän myös tutustutti minut lääkäriin, joka teki vapaaehtoistyötä syrjäytyneiden parissa. Kerran hän puhui vaikeasta avioliitostaan määräilevän ja mustasukkaisen exänsä kanssa.
Kun palasin pikkukylän kotiini, oli perheen isä vihaisena vastassa. Äiti oli häipynyt taksilla ryyppyreissulle, sen ainoan naisen kanssa, jota en heidän porukastaan vielä ollut tavannut. Kotiin palattuaan hän stressasi jo alkavan viikon kutsuja, joihin tuli leipoa ja kokkailla yhtä sun toista tarjottavaa. Hänelle oli tärkeää näyttää miten hyvä äiti ja emäntä huomioi vieraansa. Höösääminen keittiössä tukahdutti kaikki puheet, viikonloppua ei edes mainittu. Kutsujen ajan sain laukata tarjottimineni hullun lailla kerrosten väliä aina puutarhan perille saakka. Myöhään illalla petiin päästyäni tiesin olleeni piikana.
Perheen äiti antoi minun lähteä joka toinen viikonloppu isompaan kaupunkiin tapaamaan uusia ystäviä. Kerran lähtöä tehdessäni hän pyysi, että menisin tällä kertaa myös sen rouvan luo, jota en ollut vielä tavannut. Tällä oli kuulemma hyvin raskas elämäntilanne, ja uusi piristävä seura tekisi hyvää. Olin jo sopinut muuta, enkä oikeastaan halunnut tutustua hänen ryyppykaveriinsa paremmin. Pääsin Müncheniin, ajelin busseilla ympäri suurta kaupunkia, tein ostoksia. Tapasin myös tytön, ja kankaiden suunnittelijan.
Kesä loppui, palasin Suomeen. Ikävöin uusia ystäviä, pidin heihin yhteyttä. Pian perheen äiti kirjoitti, että rouva jota en koskaan mennyt tapaamaan, oli tehnyt itsemurhan. Jonkun ajan päästä tästä, kankaita suunnitteleva ystäväni meni naimisiin, tämän itsemurhan tehneen ystävänsä lesken kanssa. Häämatkallaan eksoottisella saarella tuo tuore aviomies katosi. Ilmeisesti tämä hukkui mereen, mutta en koskaan kuullut että tätä olisi löydetty. Ystävälleni jäi bonuslapsi, molemmat vanhempansa menettänyt orpo poika.
Minun hoitolapseni saivat myös uuden sisaruksen, mutta vanhempien liitto ei siitä parantunut, ja ero tuli heillekin.
Ikäiseni tyttö tuli Suomeen vaihto-oppilaaksi, joten tapasimme vielä muutaman kerran.
Perheen äidin olen tavannut joitakin vuosia sitten, kun hän muutti Suomeen, ja osuimme samaan tilaisuuteen. Hoitolapseni ovat aikuisia, ja asuvat molemmat edelleen Saksassa. Heidän nuorinta sisarustaan, iltatähteä, en ole koskaan nähnyt. Kenestäkään muusta en tiedä enää mitään, vaikka kankaita suunnitteleva ystävä oli viime yönäkin unessani. Siksi koko tämä muistelu pitikin järjestää, laittaa sekavat tapahtumat edes johonkin järjestykseen. Pintaraapaisuahan tämä vain oli, sen kolmen kuukauden aikana kasvoin aikuisuuteen, eikä todellisista ihmisistä voi tätä enempää paljastaa. Niin hämmentävä tuo kesä kaiken kaikkiaan oli, että uniani vieläkin sekoittaa. Niin kuin muutama muukin tosielämän tapaus, ihmeellisyydessään mielikuvituksenkin voittava. Sellaista on elämä.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 