Etsin yksi päivä valokuvaa, jossa olisin 9-vuotias. En enää muista mikä päähänpisto se oli, mutta sen muistan, että melkoinen ajatuslenkki siitä syntyikin. Nimittäin 9-vuotiaana olin jo kolmannessa koulussa, ja viidennessä kodissani. Piti siis miettiä ensin, missä silloin asuin, eli mikäs koulu se olikaan. Löytyihän se luokkakuva, ja joitakin kuvia siltä vuodelta.
Yhdeksän peruskouluvuoden aikana olen ollut kuudessa eri koulussa. Siinä iässä se olisi ollut haastavaa, jos olisin ollut luonteeltani ujo. Onneksi olin lapsena ja nuorena paljon ulospäinsuuntautuneempi ja aktiivisempi, kuin nyt. Enää ei tuntuisi kivalta haasteelta vaihtaa ystäviä ja tuttuja kotikulmia jatkuvasti.
Muistan miten yritin pitää entisiin luokkakavereihini ja kodin läheltä muuten hankittuihin ystäviini ahkerasti yhteyttä kirjeitse. Kävin myös yksin junalla kylässä entisillä nurkilla. Mutta kun koulu taas vaihtui pian, kerrostumia alkoi olla liian monta. Ensimmäiset jäivät auttamatta kauemmas, vain tuoreimmat pysyivät mukana.
Tässä tuli vasta viestiteltyä ystävän kanssa, jonka olen tuntenut yli 30 vuotta. Hän näytti minulle kuvia ystävistään, joiden kanssa on pitänyt yhteyttä jo 5-vuotiaasta saakka. Minulla ei ole ystäviä niin kaukaa, vain pikkuveli ja serkkuni ovat tunteneet minut sieltä saakka. Katselin näitä naisia, seitsemän heitä taisi olla, ja tunsin iloa ystävän puolesta, ja surua omasta puolestani. Minulla ei ole kaverijuuria kuin korkeintaan 32 vuoden päähän.
Olen ennenkin miettinyt parhaan ystävän teemaa. Minulla kun ei oikein ole ollut sellaisia. Olin todella sosiaalinen tapaus, saatoin jakaa viikonpäivät kavereiden kesken tasan, huidella joka päivä eri ystävän kanssa. Harrastin paljon ja monenlaista, luuhasin ulkona iltamyöhään. Oli ystävä, jonka kanssa kävimme uimahallissa, toinen, jonka kanssa ratsastin, kolmas, jonka kanssa kävimme jazz-tanssissa, neljäs, joka polki kanssani poikia kuikuilemaan jäähallille, viides jonka keittiössä sörssäsimme pirtelöitä ja toffeeta, ja kuudes, jonka kanssa leikimme barbeilla. Oli näytelmäkerholaiset, myös itseäni nuorempia tyttöjä, joille pidin tyttökerhoa, ja paljon kirjeystäviä. Vanhempanakin ystäviä on aina ollut useita.
Nyt väsyttää jo ajatella tuota rumbaa. Moneen vuoteen en ole enää välittänyt osallistua edes kansalaisjärjestöihin kentällä, vain muutamaan mielenosoitukseen. Tässä kohti elämää täyttelen vielä nimiä adresseihin, ja jaan tietoa, mutten heilu enää porukoissa. Riittää että on kolmesta viiteen läheisempää ystävää, joiden kanssa jakaa elämänmenoa.
Päässä kuhisee, sydän tokuttaa lujaa, ja mielipiteitä piisaa. Olen edelleen sama tyyppi, mutta taas uudessa paikassa. Sitä seisoo kallion laella, näkee kauas taa, ja onneksi eteenkin. Ympärille on tullut uutta tilaa, mutta toiminta on edelleen tuttua. Aina en jaksa odottaa asioita tapahtuviksi, puhallan niihin vauhtia. Vieläkin otan yhteyttä sinne ja tänne, vaikka pelottaa. Innostun hetkessä, ihan oikeasti hypin ilmaan ja nauran ääneen. Toisaalta petyn ja piiloudun, harmittelen ja haluan unohtaa. Surujakin on iso pussi nurkassa, toisinaan itku karkaa kimppuun arvaamatta. Ja muutamakin asia saa vihan nousemaan.
Välitilinpäätöksessä todettakoon, etten ole katkera, en kovin kateellinenkaan, jonkun verran hämillään, mutta voittopuolisesti tyytyväinen, jopa onneen kallellaan. Tunteillakäypäiseksi ja intuitioon luottavaiseksi tunnustaudun. Yksinäisyys on minulle hyvä renki, muttei isäntä. Edelleen voin kurotella tähtiin, nykyään kun osaan jo nauraa, jos en sinne ylläkään. Loppuun asti aion yrittää.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 