Äiti oli läkähtyä kahvitilkkaan, vaikka imaisi pillillä vain pienen siemauksen kerrallaan. Essi varmisti aina kuin vauvalle, ettei maitokahvi ollut liian kuumaa, ja antoi äidin haukata välissä pehmeitä vaalean leivän muruja. Siivu oli voideltu oikealla voilla, reunat leikattu siivun ympäriltä pois, ja keskusta pilkottu muruiksi. Essi oli säästäväinen, kuivatti reunat ja vei ne kotiin, laittoi myöhemmin öljyn kanssa pannulle, ja söi salaatissa.
Köhittyään kauan, äiti halusi katsoa televisiosta uutiset. Vaikka hän alkoi aina torkkua samantien, Essi katsoi uutiset jakkaralla äidin vieressä. Hän rasvasi äidin rutikuivat kädet, joiden iho kuulsi läpi, silkin ohuena. Jalkoihin hän ei uskaltanut koskea, ne vuotivat nesteitä kipeiksi turvonneina. Vain kotisairaanhoitaja sai vaihtaa lappuja pahimpiin säärihaavoihin. Nyt oli kyllä vaihdettava vaippakin.
Veli tuli yöksi, ja kyseli vielä kaikki kipulääkkeisiin liittyvät yksityiskohdat. Kun Essi sulki oven, hartiat valahtivat kymmenen senttiä alemmas, eivätkä jalat tuntuneet toimivan. Silti hän laahautui omaan asuntoonsa, hissillä kerroksen ylemmäs. Hän jaksoi pestä vain kasvot ja hampaat, sitten oli päästävä petiin, paksun täkin alle palelemasta. Hän toivoi että tainnuttava uni tulisi samantien, mutta tietenkin päivien toisiinsa sekoittuvat hulinat alkoivat taas ravata ajatusten kilparataa. Miten hän saisi virran katki ilman äidille määrättyjä vahvoja unilääkkeitä? Ei mitenkään. Hän nielaisi taas yhden.
Ovikello soi ties monettako kertaa, Essi oli pökerryksissä. Hän avasi oven karmiin tukeutuen, pitkässä yöpaidassaan. Veli seisoi silmät selällään pimeässä rappukäytävässä. Sisko teki tilaa oviaukkoon, ja veli astui eteiseen. Siinä tämä sai sanottua, että äiti ei herännyt, ambulanssi tuli, eikä mitään ollut enää tehtävissä.
Essi siivosi äidin asunnon, pakkasi tavarat kierrätykseen ja roskiin, sanoi irti vuokrasopimuksen, ilmoitti isännöintiin, varasi hautajaispaikan ja tarjoilut, sulki tilit, eikä itkenyt yhtään. Hän kaatui iltaisin sänkyyn, otti unilääkkeen, ja odotti että kaikki olisi ohi.
Kun asunto oli tyhjä, hautajaiset pidetty, ja pesän selvitys vireillä, Essi laski pillereitä. Hän oli ottanut hoitaakseen lääkkeiden palauttamisen apteekkiin, mutta pitikin jokaisen liuskan itse. Hän kertasi netistä kuinka monta unilääkettä ja kipulääkettä on elimistölle liikaa. Summaan hän lisäsi vielä varmuuden vuoksi monta lisää. Kaiken piti olla varmaa, häntä ei saisi kukaan enää pelastettua. Hän nukkuisi viimein rauhassa, kukaan ei enää odottanut apua mihinkään.
Essi kulki sammuttamassa virrat joka huoneesta, tyhjensi haisevat roskat ulos asti. Kun hän kurkisti parvekkeelle, siellä makasi pökertynyt lintu. Essi sulki kaihtimet, mutta avasi sitten kuitenkin oven, veti villasormikkaat käsiinsä, ja asetti linnun pyyhkeelle. Sen pieni nokka heilui juuri havaittavasti. Essi haki sille vettä ja leivänmuruja, silitti kevyesti sen sulkia, ja muisteli lapsena haudanneensa monta ikkunaan törmännyttä lintua.
Aamulla Essi heräsi parvekkeen oveen nojaamasta. Niskaa särki, mutta tyypillinen pöhnä oli poissa. Hän hoksasi, että unilääke jäi ottamatta, niin kuin kokonainen kasa lääkkeitä oikeastaan. Hän korottautui kurkistamaan parvekkeelle, lintu oli edelleen pyyhkeen päällä. Essi avasi oven, otti linnun käteensä, ja siitä säikähtäneenä tämä kohosikin siivilleen, ja jätti parvekkeen kauas taakseen. Essi katsoi pistettä niin kauan, kuin sen saattoi havaita, kyyneleet valuivat pitkin kasvoja. Hän tärisi kylmästä, nälästä, surusta, ja säikähdyksestä. Aivan kuin 100 vuoden unesta toivuttuaan, hän pukeutui ja laskeutui kivijalan kahvilaan, tilasi espresson ja croisantin, nosti naapuripöydän sanomalehden eteensä, ja katsoi mitä kaikkea maailmassa oli meneillään.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 