Förlåt Lillan

• Haloo, Lisbeth Lunqvist.
• Hej, Malin Strömberg, Karolinska Istitutet. On se Lillan?
• Ähm, nyt en ymmärrä. Puhun huonoa ruotsia. Miksi Lillania kysyt?
• Niin, minä olla Elsbeth Mannisen lääkäri, täällä Karolinisesa. Hän pyysi soittaa, hän on meillä tosi huono, tulla katsomaan nyt. Lillan on tyttö, Elsbethin ainu lapsi. Tavoittaa sitä. Oletko sinä?
• Olen minä, äidin nimi on Elsbeth Manninen, ja hän kutsui minua Lillaniksi, mutta en ole kuullut hänestä vuosiin mitään. Mikä hänellä on?
• Hän olla syöpä, hmm, haima. Pääsetkö tulla, ei ole enää kauan.

Olen isän tyttö. Isä on Iisalmelta, mutta lähti Ruotsiin autotehtaalle. Toi sieltä lomalle mukaan Elsen, ruotsalaistuneen kauppa-apulaisen, joka puhui kyllä vielä suomea. Minä sain alkuni muutaman kuukauden päästä ihastumisesta. Isä oli innoissaan, Else vain säikähtänyt. Isä ei sopeutunut Ruotsiin, eikä Else Suomeen. Isä halusi minut, äidillä oli kai muitakin suunnitelmia. Tapasimme muutaman kerran vuodessa, Ruotsin lomilla, mutta ei hän koskaan äidiltä tuntunut, joltain Ruotsin Else-tädiltä ehkä.

Mikä siinä sitten lienee, kun nyt on kuitenkin pala kurkussa. Pakkaan laukkua, aion hyvästellä äidin asianmukaisella tavalla. Isä on jo mullan alla.

Katselen vanhoja värinsä muuttaneita kuvia 70-luvulta. Nauran kaikissa kuvissa, isä kantaa minua olkapäillä, keinuttaa kiikussa, tai nojaamme pyöriin kerrostalon pihalla. Vain parissa kuvassa on Else, hieno hellehattu pitkän tukkansa päällä, kesälomalla, kukkamekoissa ja korkeissa koroissa. Hän pukeutui aina niin hienosti, että isän suku piti häntä koreilijana, Ruotsin vieraana. Ei hänestä edes puhuttu suvun kesken.

Ostan laivaliput ja löydän sairaalan, jopa oikean osaston, vaikka hullunkurinen, kiiltävä ja vino rakennus saa hämmentymään. Ihmeellistä arkkitehtuuria, lukemattomia eri rakennuksia ja käytäviä, kerroksia, ikkunoita. Yhdessä pienessä kahden hengen huoneessa hän sitten makaa. Kun menen sängyn viereen, hän jaksaa hädintuskin avata silmänsä. Ei saa sanottua kuin “Lillan”, kyyneleet valuvat jo kasvoillaan. Otan häntä kädestä, ymmärrän, ettemme voi jutella. Ei hän jaksa, emmekä kai ymmärtäisikään toisiamme. Kun olen jo ovella, kuulen hänen sanovan hiljaisella äänellä “Förlåt mig kärä.”

Else on aina tuntunut vieraalta, silti itken laivan hytissä. Muistan miten isä itki joinakin iltoina, kun luuli että olin jo nukahtanut. Minä en ole päästänyt ketään niin lähelle, että joutuisin itkemään perään. En ole ehkä uskaltanut. Ensimmäistä kertaa ajattelen, että olen vielä Elseäkin yksinäisempi aikanaan, ei ole ketään jolle lääkäri soittaisi. Selaan numeroita puhelimestani, ja päätän kutsua yhden tutun leskimiehen kahville. Olisi edes joku, jolle kertoa näistä hyvästeistä, ehkä vähän Lillanistakin.

Advertisement