9.10.

Olen tänään elänyt puoli vuosisataa! Saa hetkeksi hiljaiseksi. Oikeastiko tässä on viuhunut ohi 50 vuotta elämää? Olinko minä kaikissa vuosissa läsnä? Miten ne niin nopeasti painuivat pumpuliin?

Lapsuus tuntui pitkiltä kesälomilta, riemukkailta jouluilta, odotetuilta syntymäpäiviltä, uusilta seikkailuilta suuressa maailmassa. Nuoruus otti kiinni niskavilloista, viskoi pitkin barrikaadeja, heitti eteen lukuisat, vaihtuvatkin idolit. Sitä jaksoi opiskella innostuneena, paiskia montaa työtä, hoitaa yhteiskuntaa mallilleen monenkirjavissa yhdistyksissä. Kaikkea tapahtui niin paljon ja kerralla, että niistä vuosista saan otteen enää päiväkirjojen kautta. Onneksi tapana oli selvitellä päätä jo silloin, kirjoittamalla tapahtumia ylös, punniten ja hämmästellen. Kun sain kolme lasta peräkkäin (ja yhden iltatähden myöhemmin), jäivät päiväkirjatkin laatikkoon. Vain valokuvat räpsäyttävät muistot niistä hektisistä ruuhkavuosista verkkokalvolle. Joidenkin kuvien kohdalla naurattaa, toisia katsellessa itkettää.

Nautin kaksi pätkää oman alan töistä museovirastolla, mieleenpainuvissa Paikkarin torpan maisemissa Sammatissa. Työn ohessa poimin talteen marjat ja sienet, möyrin kasvimaalla, mies remontoi mummonmökkiä, ja lapset kasvoivat. Tuli muutettua, nähtyä monta kulmaa Suomesta. Piti opetella hoitamaan erityislasta, sitten syöpään sairastunutta äitiä. Raskas elämänvaihe puristi lopulta tutun, rakkaan puroni äärelle, sanojen virtaa seuraamaan. Purosta kasvoi pieni kirkas lampi, josta näin uudet keski-ikäistyneet kasvoni. Eivät ne enää näytä siltä, mille sisältäpäin edelleen tuntuu. Mutta hyväksyn muutokset, ja tunnen nuo silmät, joissa edelleen tuikkii.

On hassua tutustua itseensä uudelleen. Välillä voin laukata riemuissani ihan kuin penskana, olla yhtä ehdoton ja oikeassa kuin nuorena, mutta mukaan on tullut joku tätikin, joka katsoo asioita rauhassa, totisena, olevinaan viisaana. Vielä tuo täti oudoksuttaa, mutta kai sekin on asettumassa näihin nahkoihin. Koin vain aina hyppääväni suoraan mummotouhuihin, jättäväni välistä tämän keski-ikäisen taivalluksen. Mutta hiljaakin hyvä tulee, aina ei tarvitse hyppiä tai lentää. Liidellään nyt tovi tässäkin vaiheessa, jarrutellaan vähän ajankulua, kerätään uusia muistoja. Olisi huisaa nähdä vielä maailmaa, oppia uutta, lukea, kirjoittaa, kulkea metsissä, ja tutustua niihin mummon kultiinkin, saada lapsenlapsia, vaikka nelijalkaisia ja karvaisia, kaikille tervetuloa. Uusi aamu on aina uusi mahdollisuus!

Nämä aihiot

ne solisevat

pulppuavat

vyöryvät

tulvivat yli laitojen.

Ei niitä saa asettumaan.

Tottelevat vain

jos annan niille tilan

rivit ja sanat

kuulevat korvat

välitän eteenpäin

maailmalle.

Saan hetken rauhan

hiljaisuuden

luovan tilan

kunnes kaikki alkaa 

alusta.

Advertisement