Mittee mie ny sanosin. Että se oli ihan miun oma vika, eikä sitä sua ennee tekemättömäks. Mie tuun sitä miettimää lopu ikkää. Mie nään sen aina vuan uuelleen eessä.
Semmone nuor naine, se pyöräil siinä, mie vuan kerkesin nähä ku se kiänty kahtomaan minnuu. Sit se jo män nurin, jäi sinne renkaitten alle. Eikä siinä ollu mittään ennää tekemistä. Tul siihe ambulanssi ja polliisi, mut sitä naista ei ennää suanu elloon.
Polliisi korjas miut talteen, ja tiäl mie nyt istun vuosii. Ihan samahan se miul on mis mie istun, ku en mie ennee elos oo itekään. Mie vuan niän sen ilimeen, ne isot hämmästynneet silimät. Ja sit sen ruhjoutunneen immeisen ja pyörän. Vaik mie miten päin oisin, se ei mee pois.
Emäntä kävi yhen kerran. Sillä ei ollu ennee sormusta, eikä tyttö kuulemma aio minnuu tavata. Ikinä ei ois pullo ollu niin tarpeen, ku nyt ois, mut mie en ennee kuuna päivänä sen kaulaan takerru. Se viimenen saatanan shotti tulloo kurkusta ylös joka ilta, kun maate yritän asettua. Baarimikon huutelut perrää, että elä hyvä mies autolla lähe.
Tane kävi viime viikolla, ja se sen heitti. Että viimein työkii emännän kans erositta, kauanha tuo otti. Akka jätti, ja mie jätin viinan, nuoremma naise takia.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 