Niin ovat ajatukset kaksijakoisia, jännityksellä ja innostuksella kuorrutettuja. Sain esikoiseni painokoneen lämmöstä käteeni, omituisin olo pitkään aikaan. Pieni kirja, iso olo. Ensin on kiitollisuus, että tarinat kelpasivat kustannettaviksi, ja että olen ne jostain ilmoista aikanaan paperille kerännyt. Mutta sitten tulee se unia ryöstävä, vatsan sekoittava jännitys. Miten minä noin roisisti tuossakin novellissa (Kuningasasento) tuota ihmisen ikävää kuvasin, yksityiskohtaisesti annoin henkilön rakastelua kaivata. Pitikö minun tuossa toisessa novellissa kipeästä hyväksikäytöstä kirjoittaa? Entäs tuon leskirouvan alkoholinhuuruiset paneskelut sitten, voi luoja.
Luetin miehellä kauheimpia kohtia, näytin niitä myös 19-vuotiaalle tyttärelle. Hävetti ja pelotti, teki hetki mieli perua koko kirjan julkaiseminen. Mutta eivät nuo olleetkaan kauhistuneita, lähinnä nauroivat paniikilleni. Mies muistutti että tällaisena “fifty shades of grey”-aikana en saa minkäänlaista kohua aikaiseksi, vaikka haluaisin. Ja ne harvat, jotka närkästyvät tarinoistani, eivät muutenkaan ole ihmisiä, joista minun pitäisi ottaa nokkiini. Tytär tuli vielä erikseen perästäpäin halaamaan, että itki kahden kauniin novellin kohdalla, ja on minusta tosi ylpeä. Voiko äiti olla otetumpi?
Mieli tasaantui pikkuhiljaa. Muistutin itseäni yhden lempikirjailijani, Timo K Mukan, rohkeudesta. Hän osasi maalata kuvat eloon, henkilöt hengittämään ja tuntemaan, kaikki aistit auki. Hän sai minut näkemään tarinat päässäni vahvoina, kuvittelemaan talot ja pihapiirit, miehet ja naiset energioineen, täydeltä tuntuvan elämän. Muistutin itselleni myös, että kun ystävä kerran, useampi vuosi sitten, haukkui kökköä tapaani kirjoittaa seksistä, sisuunnuin. Huomasin kuinka oikeassa ystävä oli. Joko väistelin seksin käsittelyä teksteissäni, tai koitin hoitaa sen huomaamattomasti. Ystävä sanoi suoraan, että älä sitten kirjoita siitä mitään, jos et tuon paremmin osaa. Ja sekös nostatti tahdon opetella. Irrottelin lopulta kunnolla, kun kirjoitin ihan “tiloissa” 30-vuotiaan Teron, seksiaddiktin tarinaa.(Siitä pieni siivu on Huojua -novellikokoelmassakin, osiot Pahaksikäyttäjä 1,2 ja 3.)
Nyt kun luen näitä esikoiseni sivuja, löydän sieltä myös kohtia, joista olen ylpeä. On lauseita, joita ihmettelen, koska en enää muista mistä ne päähäni laskeutuivat. On novelleja, joista edelleen liikutun, kuten Pikkusisko, Sen toisen kanssa, ja Äiti. Olen iloinen siitä, että tarinoissani ovat yhtä lailla läsnä heterot, homot, lesbot ja muunsukupuoliset. Koitan omalta osaltani avartaa maailmankuvaa, antaa tarttumapintaa hyvin erilaisten ihmisten elämään. Tahdon pläjäyttää eteen lasten uskomattoman kyvyn sukeltaa mielikuvitukseen. Haluan näyttää miten nuorena ollaan niin mustavalkoisia, raastavan epävarmoja, innostuneita aloittamaan alusta. Kerron myös miten vanhoina muistellaan, läpikäydään, punnitaan elettyä, kaivataan ja luovutaan, ollaan kiitollisia.
Niinpä jännityksen laukka jää, ei enää puserra oloa tukalaksi. Kihelmöi kyllä, odotan kuinka lukevat ottavat novellit vastaan. Ja päällimmäisenä tähyän jo tulevaan, tahdon jatkaa tällä mielen valjastuksen, tarinoiden kieputuksen, ja oudon henkilögallerian kutsuvalla tiellä. Lyön taatusti päätäni useammankin kustantamon oveen, mutta uskon lujasti, että tätä minä tulin tänne tekemään, välittämään arkeen puhkottuja aukkoja, kurkistuksia toisten hetkiin. Elämä kun ei mitenkään mahdu vain omiin elinvuosiin, sitä on pakko jatkaa myös kansien väliin. Lukuiloa!
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 