Jaakko kampesi itsensä vastahakoisesti ylös sänkynsä pohjalta. Kusihätä pakotti kiiruhtamaan portaille, eikä eilen lämmitetty uunikaan ollut enää hommansa tasalla. Hän kasasi eteisestä halkoja käsivarrelle ja sytytti hellaan tulet, pisti vesipannun ilman keskirinkuloita suoraan tulen päälle lämpiämään. Vahvat murukahvit ja parit voileivät haukattuaan hän puki pilkkihaalarit pitkien kalsareiden ja t-paidan päälle, ja lähti puusavottaansa hoitamaan.
Liiterin nurkalla seisoi se harmaa naaras. Kesällä se oli neljän sinisilmäisen pentunsa kanssa hölkötellyt aamuyöllä pihan halki, haistellut liiterin ovella sinne kuivumaan pantua savustettua poroa. Koskaan sen ukko ei ollut mukana, nytkin naaras oli yksin liikkeellä, tosin seisoi aloillaan ja tuijotti keltaisin silmin.
Jaakko haki vielä loput kuumat vedet termariin, pisti sinne teepussin ja neljä palaa sokeria. Jos alkaisi puunrunkoja sahatessa huikomaan, olisi tuo tyhjää parempi. Repun kanssa pihalle palatessaan sutta ei enää näkynyt. Liiterin kulmalle olivat painuneet isot tassun jäljet, ei hän vierasta kuvitellutkaan.
Päivän lopuksi Jaakko keräsi viimeiset karpalot suolta kippoon, ja suori kohti mökkiä vasen jalka märkänä. Saappaan pohja oli johonkin rikkoontunut, nyt vesi meni esteittä sisään. Nälkäkin sumensi jo näköä, päätä särki. Heti sisällä oli hellaan taas pantava tulet, papupurkki ja vanhat keitetyt perunat moksahtivat valurautapannulle, perässään öljyä. Pinon näkkäreitä Jaakko otti pöydälle valmiiksi, ja suhautti oluesta korkin ylös. Että kalja hivelikin suuta.
Otsalampun kanssa viimeisellä kusella käytyään, Jaakko laittoi hellan pellit kiinni, ja asettui maate. Samantien alkoi ulvonta lähimetsästä. Siihen oli ollut tottuminen muutosta lähtien, mitä siitä nyt jo olikaan, liki 40 vuotta. Ensimmäinen ja viimeinen emäntäkokelas ei ulvontaan tottunut, lähti viikon kipuiltuaan päivänvalolla takaisin tien varteen. Lie tuo saanut kyydin kylille, ei ollut sanaakaan kuulunut sen koommin. Mutta eipä tuo jaksanut Jaakkoa surettaa, olihan hänellä tuo vinokatseinen ruipelo tyttö. Kai se oli tosissaan häneen ihastunut, kun kulki aika ajoin tarkkailemassa, ja pentueellaankin koreili. Mitäpä hänellä sitä vastaan olisi, kaunis hallava ilmestys, eläköön rauhassa, ihan niin kuin Jaakko itsekin halusi. Voisi hänkin yksi yö pistää ulvoen, sen verran susien ääni riipaisi.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 