Vielä talvella huoli ei tarttunut ajatuksiin, kaikki kummallinen tapahtui jossakin kaukana. Askel kerrallaan huolestuneisuus kuitenkin saavutti uusia mittasuhteita, keinautti pelon aallon kotiimme saakka. Emme olleet enää turvassa Suomessakaan. Lääkäreitä vilisi ruuduissa, hallitus piti kokouksia, suljettiin paikkoja, lomautettiin väkeä, kuultiin uusista rajoituksista. Malttamattomina mietimme milloin asiat palaisivat normiarkeen, vai palaisivatko ne.
Ensin ei heikkokeuhkoinen ukkikaan totellut karanteenikäskyä, karkaili ostoskeskukseen, autoa korjauttamaan, pitseriaan. Piti meitä nuorempia vanginvartijoina, vaikka veljeni kanssa yhdessä muistutimme, että huolehdimme, koska välitämme. Sitten ukin kurkku kipeytyi, päässä alkoi kaikua, vanha mies kävi lääkärissä. Ei ollut korona, mutta pitkittynyt kurkunpääntulehdus ja poskionteloissa niin ikään bakteereja. Antibioottikuuri alkoi purra, väsymys sai katsomaan tilannetta uudesta kulmasta. Ei tarvinnut enää vahtia isäukon menoja, tämä istui nyt kiikkutuolissa, luki lehtiä, katsoi uutisia, pyysi kuskaamaan ruokaa kaupasta.
Kun on lapsen A-viruksen takia asunut teho-osastolla puolitoista viikkoa, kahden neliön taukotilassa, eivät virukset naurata. A-virus tarttui päiväkodista, ja pääsi lapsen keskushermostoon, laukaisi pahimman mahdollisen epilepsiakohtauksen, jota ei saatu loppumaan ilman nukutusta. Keuhkokuume heikensi pojan hengityskoneen varaan, ja kovissa kipulääkkeissä houriva pikkuinen palaa muistiin uutisia katsellessa. Moni on nyt samassa jamassa sairaaloissa maailmalla. Toisin kuin meidän lapsen kanssa, perheillä ei ole lupaa istua koronapotilaan sairaalasängyn vieressä tukena. He eivät voi nähdä edes lääkärin tai hoitajan kasvoja, kaikki suojautuvat hengitysmaskeilla.
Vaivihkaa, itseltämmekin salaa, tunnustelemme kurkkukipua, kokeilemme otsan lämpöä, ja kuuntelemme yskähdyksiä. Eteen piirtyy lukuisia kuvauksia oireista, joita ei halua kokea. Yöllä kello kaksi herään istumaan sängyssä, kurkku on kuiva ja kipeä. Nytkö se alkaa jyllätä minun kehossani? Minne minä itseni eristän perheen parista? Haen keittiöstä sitruunavettä, jolla kurlaan kurkkua. Aamulla juon inkivääri-sitruuna-hunaja-kuppeja. Huokaisen helpotuksesta, ei tainnut olla vieläkään aika sairastua.
Kaupassa väistelen ihmisiä, pidän turvaväliä, pesen käsiä. Kuulostelen isäni vointia, kuuntelen tämän patoutunutta puhetta. Vilkas mies kaipaa seuraa, vapaata liikkumista ja matkustelua. Kiitän mielessäni ettei neuroottisen huolehtivainen äitini ole enää elossa, sillä tämä olisi hänelle maailmanlopun alkua.
Jotta mieleni ei laahaisi pitkin maata ja huomaisi vain railoja ja kuiluja, kuuntelen metsässä tuulta ja huojuvia puita. Metsässä on aina samanlaista, turvallista, puhdasta, ja lohdullista. Se tarjoaa myös marjat ja sienet tautien vihollisiksi, c -ja d-vitamiineineen ja flavonoideineen.
Kun talo hiljenee ja päivän työt loppuvat, istun koneella naputtamassa sanoja. Kuljetan itseni toiseen paikkaan, sana kerrallaan. Voin kirjoittaa pelon pienemmäksi, ahdistuksen aukeamaan ajatuksiksi, joissa on pilkahdus valoa. Vaikka virus muuttaa vääjäämättä maailmankuvamme lopullisesti, näen riippusillan jota pitkin pääsemme uuteen maailmaan. Siellä ihmiskunnalla on toivoa, sillä se on oppinut kokemastaan. Viruksen merkitseminä osaamme matkustaa ja kuluttaa maltillisemmin, säästellä luonnonvaroja ja pitää villieläimet elossa. Nautimme rauhallisista luontokohteista kotimaassa, ja läheistemme tapaamisesta. Olemme varovaisia aina sairastaessamme, ettemme tartuta toisia, ja huolehdimme terveydestämme. Uusi maailma on mahdollinen, jos vanha virus saadaan kuriin, ja uudet virukset eivät kerkeä levitä. Siitä toivosta on pidettävä kiinni.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 