Aamulla yksi uutinen läpäisi ajatukseni muita huolellisemmin. Ensinnäkin jo uutiskuva pysäytti, vaikka siinä ei ollut mitään dramaattista, vain puita. Ne nappaavat katseeni aina muutenkin, kadun varsilta, auton ikkunasta, puistoista. Niiden alastomuus talvisin, häikäisevän räikeä vihreys keväällä, yltäkylläisyys kesäisin, ja uudelleen värittyminen ja riisuuntuminen syksyllä koskettaa. Voin tuijotella puita aikaan kadoten, ja tuputtaa niistä tietoa toisillekin. Havupuiden eteeriset öljythän ympäröivät ihmisen metsässä vähentäen stressiä, rauhoittavat, tasaavat hengitystä, verenpainetta ja sykettä. Puut keräävät maaperään elintärkeää vettä, suojaavat paahteelta ja tuulilta, antavat happea, ja koristavat kasvupaikkansa. Mutta kaiken lisäksi, uutisessa todettiin, että puut parantavat mielikuvitusta. Ne saavat ihmisen asettumaan omaan rauhaansa, ja aktivoivat mielikuvituksen pulppuamista. Jo kaupungin pienet metsikötkin tekevät niin.
Juoksin lapsena aina metsään, kun etsin lohtua ja rauhaa. Suuri vihreä verkosto oli onneksi aina lähellä, emme asuneet suurissa kaupungeissa, vaikka monta kertaa muutimmekin. Olin yksin seikkaileva lapsi, joka tarvitsi koulun ja lukuisten kaverikyläilyjen vastapainoksi omaa tilaa. Tutkin monet metsät viiden vanhasta murrosikään mennessä, pelkäämättä eksymistä tai petoja. Kun pääsin puiden piiriin, avasivat ne heti rakkaan kuvitellun maailman, jossa juoksin intiaanina, seikkailijana, ja tutkimusmatkailijana. Kuvittelin hevoset, tiipiit, luolat, vuoret, meret, villieläimet, ja vaaralliset haasteet, jotka piti voittaa.
On nyt helpompi ymmärtää, miten kaikki tapahtui niin nopeasti ja luotettavasti. Mielikuvitus otti vallan kuin itsestään, kertaakaan pakottamatta tai houkuttelematta. Illan pimeys yllätti, kun ilmestyi niin pian ylleni, nälän ja väsymyksen huomasi vasta kotiin päästyä. Välillä otin mukaan ystäviä, jotka olivat samalla aaltopituudella, mutta suurimman osan leikimme heidän kodeissaan, meillä, tai pihoilla. Kaikki eivät edes saaneet lähteä metsään, vanhempiensa varoiteltua ja kiellettyä. Omat vanhempani olivat vuorotöissä, eivätkä niin tarkkoja liikkumisestani. Pikkuveli pysytteli enemmän kotosalla, mutta minua metsä kutsui voimallisesti, ihan niin kuin vieläkin.
Kun lähden metsään marjaan ja sieneen, solahdan samaan ajattomaan “tyhjiöön”, kuin lapsena. Kun kukaan ei tarvitse minua, olen vapaa vain ajattelemaan. Ja se ajatusten humina on metsässä jotain aivan muuta, kuin missään muualla. Viihdytän itseäni katkeamatta, samalla kun poimin mitä milloinkin. Välillä havahdun rasahdukseen, ja säikähdän, kun olen unohtanut missä olen. Tuntuu kuin mieli karkaisi jonnekin korkealle, irti ruumiista, joka silti jatkaa automaatilla tuttua noukkimista ja kuljeskelua.
En ole se urheilullinen ihminen, joka saa euforiansa hiestä ja liikkeestä sinänsä, vaikka hiessä ja liikkeessä metsässä olenkin. Saan metsästä niin vahvan hyvänolon tunteen, että se kutsuu minut sinne aina uudelleen. On kuin menisi henkiseen kotiinsa, sellaiseen lapsuuden onnelliseen tilaan, missä kukaan ei arvostele, torju, tai odota jotakin. Olen täydellisen vapaa kulkemaan ja leijumaan ajatusten virrassa. Välillä näen bonuksena hirviä, ilveksen, ja metsälintuja, tosin kyitä ja maa-ampiaisiakin, joita väistän kunnioituksesta. Eläinten näyttäydyttyä ihmettelen, että olen osannut olla tarpeeksi hiljaa ja näkymätön, jotta ne eivät häiriinny. Mielikuvituksen laukka ei siis pullistele ulospäin, sovin ympäristööni.
Mieli lepää kyllä meren ja järven rannallakin, itseensä lämpöä imeneillä kallioilla ja hiekoilla, veden pintaa katsellessa. Silti kauneimmallakin rannalla kaipaan puita, ikiaikaisia huojuvia, lempeitä ystäviäni. Luulenpa että ne juurineen tarjoavat minulle paikkaan sitomattoman kodin, jota lukuisat muutot kokeneena yhä etsin. Asuinpa missä hyvänsä, löydän polut metsiin, ja ajatukset virtaavat. Puiden tukemana minäkin jaksan, pystyn, ja onnistun.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 