Luopumisesta

Se on nyt tullut, tönäissyt edeltäjänsä pois tieltä, merkinnyt paikat omikseen. Pienenä pidin siitä, koska sen takia sain syntymäpäiväjuhlani. Nyt vuodet eivät enää ilahduta samalla tavalla, toki olen niistä kiitollinen, mutta ne hupenevat niin vauhdilla. Iloitsen enemmän puolukoista ja sienistä, ruskasta, leivinuunin lämmityksestä, puusaunan löylyistä, ja omenoista.

Tänä syksynä, juuri nyt viikonlopun aamuna, kun muut vielä nukkuvat, katselen keltaiseksi muuttunutta vaahteraa puutarhassa. Heti ensimmäiseksi herättyäni pidin käsiäni leivinuunin kyljessä, se on edelleen yli 100 asteinen eilisestä lämmityksestä. Lehtiä lentelee ikkunan ohi, ja kaipaan koiraani, jonka olisin vienyt jo kävelylle, ellei sen tuhkia olisi levitelty pihakuusen alle.

Lukioaikaisen ystäväni äiti kuoli eilen, ja ottaessani osaa hänen suruunsa, muistin taas vajaan neljän vuoden takaisen menetykseni. Juuri näinä päivinä neljä vuotta sitten elin vaikeassa kohdassa. Perheen sisällä oli kolme avun tarvitsijaa, mutta päällimmäisenä hoidin saattohoidossa vuodepotilaana makaavaa äitiäni. Tuohon puoleen vuoteen sisältyy niin paljon surua ja väsymystä, etten vieläkään jaksa avata kaikkea eteeni. Tuntuu kuin se tumma lätäkkö leviäisi jo jalkojeni juureen, veisi kaikki voimani. Mutta toisaalta istun tässä ihan rauhassa, mennyt ei enää sido minua.

Vaikka äitiin liittyy kaikenlaisia tunteita, on hänen menettämisensä iso ajan jakaja. Moni asia on peruuttamattomasti toisin, kun häntä ei enää ole. Monta kertaa olen surrut sitä, että suuri taustalla vaikuttanut tuki on poissa. Ja toisaalta joitakin perheessämme eteen tulleita hyviä muutoksia emme olisi arvanneet. Niin minä, kuin veljeni ja isänikin, olemme alkaneet uudenlaisen jatkoajan, voisi sanoa rohkeamman ja itsenäisemmän. Äidin varoitukset ja epäilyt ovat poissa, me olemme saaneet ilmaa ympärille. Äidin eläessä tätä ei osannut kuvitella.

Syksy opettaa luopumaan luonnollisesti. Olen surrut koirani poislähtöä huolella, itkenyt enemmän kuin olisin jaksanut. Ja kun nyt katselen puita, jotka hyväksyvät paljautensa lehtien pudottua, rauhoitun. Ne ovat valmiit kohtaamaan talven alastomina, sillä luottavat kevään antavan niille taas uuden alun. Kun muuttolintujen lento saa mielen haikeaksi, kiikaroin kevääseen, lintujen paluuseen. Koska luopuminen on luonnollista, se satuttaessaankin vie meitä eteenpäin. 

Tuikkujen pienet liekit leikkivät vanhoissa lasisissa kermanekoissa, ja ajattelen liekin sammumista. Kirjoitin eilen Terhokodin jatkoa puoltavaan adressiin nimeni, ja jaoin pyynnön myös toisille. Saattohoidon merkitystä ei täysin ymmärrä, ennen kuin joutuu sen jommaksi kummaksi osapuoleksi. Kuinka luopumisesta voikin tehdä kaunista kaiken sen kivun ja surun ollessa maksimissa. Vääjäämättä läheisen lähtö jättää jäljet, ja jos ne eivät jätä haavoille, on omaankin kuolemaan suhtautuminen levollisempaa. Kun hyräilet lähtijän korvaan, se hyräily liittyy jatkossa aina kuolema-ajatuksiisi, ja rauhoittaa.

Kuolemaa juhlitaan eri kulttuureissa monin tavoin. Halloween ja meksikolaisten  kuolleiden päivä sekoittavat juhlintaan riehakkuutta. Itse en vielä ole niin vapautunut, luopuminen on surullista ja lopullista, vaikka siinä vapautuminen ja kiitollisuuskin häilyvät mukana. Ihailen niitä kirjojen ja elokuvien hautajaisia, joissa iloitaan lähteneen pyynnöstä hänen elämästään. Omiin hautajaisiini toivoisin juuri sellaista tunnelmaa, muistelua hyvässä hengessä. Sen minkä olemme saaneet, siitä voimme olla kiitollisia, tai oppineita ja vahvistuneita. Tuonpuoleinen voi olla uusi alku, ainakin tuhkasta nousevat uudet puun taimet, elämä jatkuu.

Advertisement