Kaislat

Tikka hakkaa mökin kattoa, siihen herään. Käyn oikein kurkkaamassa herättäjää ulko-ovella, muttei se ole minua huomaavinaankaan, jatkaa vain nokallaan tokuttamista. Vetäisen oven kovalla rymäyksellä kiinni ja laitan puuhellaan tulet, että saan aamukahvini. Järvellä tuulee, kaislat viipottavat vinossa, veden pintaan nojaten. Koivu on jo vaihtamassa keltaiseen asuun, jokunen lehti leijailee ikkunan ohi tuulen puuskassa.

Voitelen näkkäreitä kahvikupin viereen, ja koitan palauttaa mieleeni unen, jonka tikka keskeytti. Meloin kanootilla kohti saarta, jossa seisoivat rinnakkain Kekkonen ja Koivisto. Olin matkalla kertomaan heille, että sota oli alkanut, piti suojautua piiloon. En ollut edes miettinyt, sota ketä vastaan. Olin huolissani presidenteistä, joku oli vain vienyt heidät saareen, mutta eivät he kuolleita olleet.

Söin pari mökin edestä poimittua omenaa, ja huuhdoin näkkärin murut hampaista toisella kupilla kahvia. Sitten oli pakko nousta hakemaan liiteristä puita, että ne kerkeäisivät kuivahtaa ennen huomista aamua, ja hellan sytyttämistä. Liiterin katto ei ollut aivan ehjä, jostain tihuutti vettä kovalla sateella halkopinojen päälle. 

Huussissakin tuli piipahdettua, ja paluumatkalla poimittua pari kourallista puolukkaa suoraan suuhun. Pitäisi soudella katsomaan katiskat, josko tänään saisi jo perunalle kalaa kaveriksi. Olin nousemassa veneestä kahdeksan ahventa rikkaampana, kun näin jonkun nousevan varvukosta pystyyn. Vedin veneen maalle ja otin kalasankon käteen, ja astelin verkkaisesti kohti tuntematonta. Tämä oli kumarassa, pää roikkui antautuneena, kädet sivuilla. Kun pääsin ihan lähelle, kasvot nousivat omiani kohti, ja säikähtäneet, anelevat silmät katsoivat tarkasti suhtautumistani. 

Nainen siinä oli, pitkästä matkasta ryvettynyt, hyvin väsyneen ja satutetun näköisenä. Hänellä oli ohimolla suuri kellertävä mustelma, ja käsivarsissa näkyi verillä olevia naarmuja, samoin kaulassa punaiseksi puristettu alue. Pitkä tukka lojui harteilla rasvaisena ja takkuisena, mutta naista ei selvästi ulkoasu itsessään häirinnyt, hän olisi kaivannut vain ruokaa ja lepoa. 

• Tuu vaan perässä, mökki on pien, mut kyl sinne mahtuu. Siel on lämmintä, kahviikii, ja mie lämmitän saunan.

Ei hän vastannut mitään, kulki vain perässäni sisälle asti. Kaadoin hänelle pannusta kahvia ja voitelin näkkileipää, työnsin eteen omenoitakin. Siihen hän jäi syömään, kun poistuin saunalle tulia sytyttämään ja pesuvettä pataan kantamaan.

Kun palasin, oli nainen asettunut penkille nukkumaan. Kahvikupin viereen hän oli kuitenkin raapustanut jotakin lehtiööni. Itse kirjoitin ylös säätiloja, keksimiäni reseptejä, tai laskin vähäisiä rahojani ja tein tarkkoja kauppalistoja, jos meinasin polkea kylälle saakka reppuineni. Mutta nyt yksi paperi oli kirjoitettu täyteen vieraalla käsialalla.

• Olen pahoillani, että osuin sinun harmiksesi. Annatko minun levätä tässä aikani, lupaan poistua yhtä nopeasti kuin ilmestyinkin. Olen paossa miestä, sitä on turha salata. Mutta hän ei voi olla jäljilläni, olen kulkenut jo kolme viikkoa ristiin rastiin, etsinyt syrjäisiä paikkoja. En mene enää takaisin sinne mistä lähdin. En ole varas, enkä voisi satuttaa ketään. Olen kiitollinen muruistakin, lämmöstä, ja siitä jos et kysele. Näytät kiltiltä, olen katsellut sinua eilisestä saakka. 

Paneuduin maate omalle sängylleni, ja hengittelin hitaasti sisään ja ulos. Oliko toiveisiini vastattu, nyt 30 vuoden jälkeen kuunneltu mitä olen aina odottanut. Olisiko hän se kumppani, jonka kanssa vanheta tässä kaksin, sovussa ja vähään tyytyen. En voinut kuin itkeä ilosta, koska tuntui, että tikka hakkasi sittenkin paremman huomisen merkiksi, eikä ärsyttääkseen. Herätti minut aamuun, jollaista olin toivonut ikäni. Saihan erakollakin olla päiväunensa.

Käännyin vielä varmistamaan, että hän oli oikea. Siinä penkillä nukkui ikäiseni nainen, haavoitettu ja nöyrä, hiljaista piiloa vailla. Sivelin omia arpiani ranteissa ja kyljissä, muistin miltä tuntui päästä vapaaksi, löytää tämä hermoja lepuuttava mökki. Nousin istumaan ja katsoin rantaa, jossa kaislat taipuivat, mutta eivät katkenneet. Niin mekin selviäisimme, huojuen päivän kerrallaan, aina oli toivoa, jopa paremmasta.

Advertisement