Sitä on tullut valituksi työt, joista ei oikein makseta. Ensinnäkin, kun läheinen sairastuu tai on tarvitseva, ei siinä voi kauaa puntaroida, alanko auttaa. Sitä tunnollisena ottaa homman kantaakseen, vaikkei alussa mitään osaa. On mentävä nöyränä kysymään hoitoalan ammattilaisten apua. Raskaimmissa hoitotoimenpiteissä rikkoo helposti omaa fysiikkaansa, kokemusta on. Siinä hötäkässä kun teet kaiken mitä ylipäätään kerkeät, ei kukaan muista neuvoa oikeita työasentoja. Itse sain kroonisen kylkiluiden välilihaksiin liittyvän vamman, joka ei parinkaan vuoden fysioterapialla ja osteopatialla, saati kipupiikeillä, mihinkään ole kadonnut. Se on otettava muistona raskaista viimeisistä kuukausista äidin kanssa.
Mitä tulee oman lapsen omaishoitoon, siinäkin on hyvä olla paikka, missä käydä puhumassa omista huolista. Lasta nimittäin tarkastetaan sairaalassa vuosittain, ja hän saa terapiaa, mutta itse voi kuormittua niin fyysisesti kuin henkisestikin. Herkkäunisuus esimerkiksi on jäänyt seuraksi niistä ajoista saakka, kun lapsen happisaturaatio oikeasti laski, ja vahdit myös yöllisiä oksenteluja, tai kuumekouristuksia. Itse käyn perheneuvolassa juttelemassa, mutta puran asioita myös ystävien kanssa. Tärkeää on ottaa myös omaa aikaa, kun lapsi käy koulussa. Silloin sään salliessa kuljen metsissä, tai kirjoitan, ja näen tai viestittelen ystävien kanssa.
Toisena työnäni on kirjoittaminen, joka on yksinäistä hommaa, mistä ei kukaan maksa. Ei ennen kuin olet saanut nimeä, jolla kirjojasi myydään, ja voit hakea apurahoja. Sitä odotellessa vain naputat paljon, ja koitat saada tekstejäsi luettavaksi. Joudut pyytämään palveluksia, että saisit porukkaa lukemaan ja arvioimaan, onko teksti kelvollista. Ihmisillä on kiireitä, omia hommia, muutakin tekemistä. Joudut muistuttelemaan, ovatko he mahdollisesti lukeneet, voisivatko he kommentoida muutamalla sanalla. Sitten saat palautetta, josta olet onnellinen, vaikka siinä olisi paljon parannusehdotuksia. Joku paneutuu työhösi, ja olet siitä kiitollinen. Joskus kuulet kuinka kaunis kirjoittamasi kohta on ollut toiselle, tai miten lukijassakin on herännyt vahva halu kirjoittaa. Sellainen palaute palkitsee.
On yllättävän vaikeaa pyytää toisia auttamaan. Itse autan mielelläni, jos apuani pyydetään, mutta toisten vaivaaminen, se on kinkkistä. Yhteensä parikymmentä ihmistä on lukenut tekstejäni, ja antanut kommentteja, joista olen hyötynyt paljon. Päänsisäisen tuotoksen pohdiskelu ulkopuolisten kanssa on tosi tärkeää, koska olen itse niin sisällä tarinoissani, että välimatka voi kadota. Pelkkä tarinan jakaminen toisen kanssa on hienoa. Välillä tämä usean vuoden työ on niin näkymätöntä, että itsekin turhautuu. Miten saada tarinat kansiin asti?
Tässä on opiskeluajoista alkaen elänyt niin säästäväisesti ja ekologisestikin, että se ei tuota ongelmaa. En välitä shoppailusta, inhoan isoja kauppoja, saati kauppakeskuksia. En himoitse mitään uutta, kulutan mielelläni vähän ja toisten entinen kelpaa minulle mainiosti. Toki palkka olisi ihana asia, toisi kunnioituksen tunnetta ulkomaailmankin puolesta, ja auttaisi maksamaan sähkölaskuja ja vakuutuksia. Tähän asti omaishoitajana olenkin nauttinut lähinnä läheisten ja omasta kunnioituksesta. Siitä tuntemuksesta, että teen sitä mikä on tärkeää ja oikein, vaikkei siitä hyvin makseta. Mutta kirjoittaessani voin luottaa vain itseeni. Siihen lujaan uskoon, että tätä minä halusin tehdä jo lapsena, tämän uinuneen taitoni koitan kehittää, ja viimein valjastaa käyttööni. Vaikka kukaan muu ei vielä uskoisi kykyihini, minä uskon. Tämä on työtä siinä missä muukin, jatkuvaa harjoittelua, aina ajatuksissa, aikansa nappaavaa, haastavaa, mutta palkitsevaa.
Paras palkka lapsen omaishoidosta on askelissa, joita näet hänen ottavan eteenpäin. Niissä unohdetuissa haasteissa, jotka vielä vuosi sitten olivat ongelmia, mutta nyt kadonneita. Kun hän hymyilee onnistuessaan, omakin hymysi tuntuu vatsan pohjaan asti. Eivät huolet katoa, mutta niiden rinnalle kasvaa luottamus, tämä työ auttaa vaikeuksissa. Tämän työn merkitystä ei voi mitata euroissa.
Kirjoittamisen palkka jää haaveilun tasolle, mutta sen merkitys varaventtiilinä, happihyppelynä, uusina maisemakuvina, toiveina, tavotteina, ja mielenterveyden hoitajana on armahtava. Mielikuvituksen löysin jo pienenä voimavaroikseni. Se auttoi kun herkkänä kohtasin vaikeita tilanteita, ja piti olla vahva. Se ympäröi minut, kun olin yksin metsissä kulkemassa, tai kun kaverit kaipasivat tarinointia. Se piirsi maisemaan kasvoja, joita sinne kaipasin, tai joskus pelkäsin, mutta tarvitsin kohdata. Mielikuvitus antoi ne siivet, joita en oikeasti saanut, vaikka halusin. Niillä pääsin lentämään, näkemään enemmän. Sen olen jo saanut, sitä rahapalkkaa odotellessa.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 