Tuomiopäivä

Sinäkään aamuna aurinko ei noussut, vain kuu mollotti taivaalla kalpeana. Luonto oli hiljaa, kaiken yllä leijui ymmärrys, että jotain on pielessä. Puut eivät vavisuttaneet lehtiään, tuulikin lepäsi hiljaa. Minä istuin taloni portailla ja katselin kummallista maisemaa, en kuullut ääntäkään.

Ihmiset olivat tulleet hulluiksi, niin se tapahtui, huomaamatta. Ensin ei välitetty, vaikka eläinlaji toisensa jälkeen kuoli pois. Ei mietitty mitä se merkitsee, sukupuutto, lajien väheneminen. Loput eläimet oli sullottu isoihin teollisiin laitoksiin, joissa taudit levisivät ja saivat uusia, kuolettavia muotoja. Antibiootit olivat jo kauan sitten osoittautuneet avuttomiksi.

Kun eläimistä oli jäljellä enää lehmät, siat ja kanat, sen alkoi ymmärtää. Ötökät lisääntyivät valtavissa ryppäissä, ei ollut enää lintuja tai liskoja, sammakoita, mitään luontaisia vihollisia. Ihmiset myrkyttivät ötököitä minkä kerkesivät, mutta ne kehittivät pian immuniteetin, eivätkä myrkyt ärsyttäneet enää kuin käyttäjiään. 

Kasveja saattoi hoitaa vain suljetuissa kasvihuoneissa, muuten ne menivät kaikki ötököiden ruoaksi. Taivas pimeni heinäsirkoista ja koppakuoriaisista, jotka popsivat kokonaisen lehtimetsän paljaaksi parissa tunnissa. Niittyjä ja peltoja ei ollut enää, ne kaikki syötiin jo kasvun alkuvaiheessa paljaiksi.

Ihmiset koittivat ratkaista ongelmia avaruuteen pakenemalla. Sekään ei näyttänyt toimivan, aluksia katosi, eikä lähteneistä kuultu enää. Puhdasta vettä koitettiin piilotella, siitä pyydettiin uskomattomia hintoja. Niillä joilla oli kikkoja puhdistaa suolaista tai likaantunutta vettä juomakelpoiseksi, meni paremmin kuin muilla. Ihmisiä kuoli jo janoon, peseytyminenkään ei ollut enää tavallista. Veden puute lannisti ja passivoitti kenet hyvänsä.

Metsäpalot veivät viimeisiä puita, happi alkoi olla vähissä. Kun jokainen ponnisteli puutteineen, eikä edes hengittäminen ollut itsestäänselvää, elämä menetti kaiken houkuttelevuutensa. Tuntui paremmalta ajatukselta luovuttaa. Istua vain rappusilla odottamassa viimeistä niittiä, että kaikki loppuisi kokonaan. 

Nyt kun aurinkoa ei enää näkynyt, ilma muuttui kylmäksi ja ohueksi, pahaenteiseksi. En muistanut enää millaiseksi isovanhemmat kuvasivatkaan elämää ennen. Eihän sellaista onnelaa voinut koskaan olla oikeasti olemassa. Että ihmiset olisivat uineet lämpimissä ja puhtaissa vesissä, juomavettä riitti kaikille, linnut lauloivat, kasvimaat kantoivat satoa, lemmikit juoksentelivat pihoilla, ilmaa riitti kaikkialla, puita kasvoi metsittäin.

Ymmärrän miksi vanhemmat pyysivät synnyttämistäni anteeksi ennen kuolemaansa. Oli vastuutonta jatkaa ihmiskunnan kasvua, kun kaikki ongelmat olivat heidän syytään. Olisi ollut paljon parempi jättää maapallo rotille tai susille, jotka eivät olisi mitenkään saaneet tällaista tuhoa aikaan. Kaiken olisi vielä ollut mahdollista alkaa alusta, jos lajeja olisi säilynyt enemmän. Nyt ei auttanut kuin odotella tuomiopäivää. Katselen vanhoja kuvia, joissa on susia ja auringonlaskuja. Kuinka kaunista elämä joskus on ollut, sitä on vaikea uskoa.

Advertisement