Kotihistoria

Olen asunut nykyisessä kodissani vasta reilut kaksi kuukautta, mutta tuntuu kuin aika olisi pidempi. Aina olen asettunut uuteen kotiin nopeasti, miettinyt heti muutossa tavarat oikeille paikoille, ja pyrkinyt mahdollisimman pian elämään täydesti. Haluan asettuä äkkiä, ehkä syy on menneissä, useissa nopeissa muutoissa jo lapsuudessa. Kun asettuu heti kodiksi, kerkeää nauttia rauhasta kauemmin.

Synnyin Heinäpellontielle Malmille, vanhan puutalon vuokra-asuntoon, yläkertaan, vanhempieni esikoiseksi. Äitini sairaanhoitajan opinnot olivat loppuvaiheessa, isäni teki toimittajan töitä. Reilusti alle vuoden vanhana muutin äidin ja isän mukana Malmilla kerrostaloon, jonka pihalla opin jo 9-kuisena kävelemään. Kolmas muutto koitti kun pikkuveljeni syntyi, ja minä olin 2-vuotias. Silloin muuttokuorma ajettiin Kuopioon saakka, Laulurinteelle, isovanhempiemme rintamamiestalon yläkertaan.

Siitä mummin ja ukin talosta ovat peräisin ensimmäiset taloon liittyvät muistoni. Meillä oli kuistilla oma ulko-ovi, josta kivuttiin jyrkät puuportat ylös, ja sitten asunnon ovesta sisään. Ovelta aukesi pieni eteinen, josta pääsi niin keittiöön, vessaan kuin olohuoneeseenkin. Olohuoneesta oli verholla rajattu pieni alkovi, mutta muita tiloja ei ollutkaan. Isovanhemmilla oli alakerrassa isompi asunto, jossa tuli oleskeltua paljon, niin kuin pihamaallakin.

Kun mummi kuoli, olin 8-vuotias, ja ukki halusi talosta ja mökistä eroon. Kaikki myytiin, ja me muutimme Länsi-Puijolle juuri valmistuneeseen kerrostaloasuntoon, jossa veljellä ja minulla oli yhteinen huone, ja vanhemmillakin omansa. Maisemat parvekkeelta olivat komeat, järvelle ja metsiin. Mutta isäpä sai uuden työtarjouksen, ja asuminen jäi vain reiluun vuoteen. Muuttoautoa pakattiin taas Mikkelin maalaiskuntaa varten. 

Rantakylässä asuimme niin ikään kerrostaloasunnossa, joka oli vanha, mutta saimme veljen kanssa ensi kertaa omat huoneet. Olin pienen kyläkoulun yhdistetyllä 3-4-luokalla, ja vielä 4-5-luokallakin. Sitten vanhemmat myivät kerrostalohuoneiston, ja pääsimme paritaloon Mikkelin Lehmuskylään, lähemmäs keskustaa. Tämä talo on toinen, josta usein näen unta Laulurinne 13:n lisäksi. Yksikerroksinen tiilitalo oli mukava, siellä oli iso olohuone, jonka yksi seinä oli tiiltä, ja toinen hirttä. Takassa isä poltti sen ajan muodin mukaan muotilla tehtyjä brikettejä (sanomalehtimassaa). Toinenkin takka talossa oli, saunaosastossa. 

Tiilitalossa asui onnellinen perhe, joka lensi hiihtolomalla Marokon Agadiriin. Meillä kävi paljon vieraita, ja saimme koiran, siperianhusky Yopikin. Harrastin jazztanssia ja ratsastusta, minulla oli paljon ystäviä. Neljä vuotta sitä onnea kesti, sitten meille ilmoitettiin, että isä halusi pois uuvuttavasta päätoimittajan hommasta, ja lähtisimme hänen uuden tiedotus-työnsä vuoksi Vantaalle. Sieltä oli varattu vasta rakenteilla oleva rivitaloasunto minun 9-luokkani alkuun. Paitsi ettei asunto valmistunutkaan ajoissa, ja perheemme sulloutui kuukausiksi koira mukana asuntovaunuun, huonekalut ja laatikot odottivat purkamista kontissa.

Kaipasin ystäviäni Mikkelissä, ja kävin siellä monta kertaa vuodessa yksin junalla pitkiä viikonloppuja. Onneksi entisiä ystäviä kävi myös meillä Vantaalla, etenkin Dingon-konserttien aikaan, jonne pääsimme sitten yhdessä.

Tämä Vantaan rivari oli viimeinen alkuperäisperheeni koti, missä asuin. Lähdin 18-vuotiaana asumaan Helsingin keskustan Linnunlauluun, puutalon yläkerran yksiöön vuokralle ystävän kanssa. Ilman mukavuuksia se oli roisi aloitus itsenäistymiselle, etenkin kun ystävä nukkui välillä vielä vanhemmillaan Kampissa. Minun piti nousta heti aamukuuden jälkeen lähteneeseen Kiloon kulkevaan junaan, koska työni Telenokialla alkoivat jo kello 7 aamulla. Kuljin talven pimeässä radan vartta, valaistuun ja koleaan junaan. Itse asunto ei ollut paljoa lämpimämpi, vain yhden pönttöuunin lämmöllä piti selvitä keittiössä ja makuuhuoneessa. Keittiön pöydälle jäänyt maitolitra oli aamulla jäässä, samoin vessasankkomme punaisen plyyshiverhon takana.

Seuraava kotini oli vallattu puukerrostalon asunto Helsingin Kumpulassa, jonka jaoin taas eri ystävän ja tämän koiran kanssa. Siihen asuntoon, minun pieneen huoneeseeni, muutti sittemmin myös poikakaveri. Kun ystäväni muutti ulkomaille, saimme hänenkin huoneensa käyttöön. Melko levottoman naapuruston takia muutimme seuraavaksi Eiraan, poikakaverin edesmenneen isoenon asuntoon, jossa asui jo ennestään poikakaverin isoveli. Toinenkin veli käytti asuntoa silloin tällöin, koska asui vieressä yksiössä. Isoveljen kavereita saattoi majailla asunnossa myös. Pidemmän päälle kaipasimme rauhaa, ja haimme opiskelija-asuntoa. Pääsimme takaisin Kumpulaan, tien toiselle puolelle, mistä yhdessä Eiraan lähdimme.

Tähän asuntoon otimme koiran, entisen siperianhuskyni pennun Jengan. Tänne syntyi myös esikoisemme Mio. Kun odotin jo toista lasta, saimme viereisestä talosta yhden huoneen verran isomman asunnon. Meillä oli pieni etupiha, jossa oli mukava pitää Taika-vauvan vaunuja ja kylvettää kesällä lapsia. Siinä olisimme tahtoneet asua vaikka kuinka kauan, mutta HOAS laski asutut vuodet yhteen, ja pakotti meidät muuttamaan pois. 

Etsimme pitkään sopivaa kotia, mutta se löytyi lopulta meille vieraasta Espoosta. Siellä oli vapaana iso asumisoikeusasunto puurivitalossa, isolla takapihalla. Sinne syntyi kolmas lapsi Isla, ja siellä kuoli koiramme Jenga. Vuokra oli kallis, emmekä kotiutuneet Espooseen, vaikka itse asunto oli mukava, niin kuin naapuritkin. Aloimme haaveilla maaseudusta ja pienestä mummonmökistä.

Sellaisen löysimme Sammatista. Mökki oli noin 70 neliötä, kahdessa kerroksessa. Mutta oli puuhella, pönttöuuni, itse tehdyt lautalattiat ja upouusi, miehen rakentama yläkerta. Oli pihasauna, huussi, puutarha ja metsääkin. Otimme koiranpennun, Kaunon, kolmen lapsen jatkoksi. Sieniä ja marjoja löytyi yltäkylläisesti, samoin minun paras työpaikkani, museo-oppaana Paikkarin torpalla, upeissa kansallismaisemissa järven rannalla, mäen päällä. 

Kun 2007 odotin kuopusta, saimme ikävää tietoa koulun opettajasta, ja päätimme lähteä lasten parhaaksi pois paikkakunnalta, vaikka ihana työpaikka ja kaunis remontoitu mökki jäivät taakse. Päädyimme asumisoikeusasuntoon Porvooseen tuumaamaan, minne seuraavaksi. Kaipasimme aivan uutta alkua, välimatkaa entiseen, maalla asumista. Syntyi ajatus Pohjois-Karjalasta, yhteisen ison, vanhan kansakoulun ostamisesta, ystävien kanssa. Meidän puolemme talosta piti olla kunnossa, pientä pintaremonttia vaille. Ystävät tiesivät, että heidän puolensa talosta oli isompi, samoin remontti. Asia mutkistui neljä kuukautta tässä ulospäin kauniissa Valovaaran talossa asuttuamme. Meidänkin puolella oli isoja ongelmia, homesientä lattioiden alla, vauva jo oireili, samoin remonttia jo pitkään puskenut mies. Terveystarkastajan neuvosta jätimme talon, ja päädyimme kerrostaloon vuokralle Polvijärvelle. Ystäväperhe osti lopulta talon puolikkaamme ja jaksoi remontoida koulun loppuun.

Neljän lapsen kanssa oli hyvä hetki huilia remonteilta, miettiä jatkoa. Päätimme viimein satsata aikaa yhdessäoloon, lähdimme kuukaudeksi Kreikkaan pieneen kylään tutustumaan. Vuokrasimme sieltä tutun tutuilta asunnon edullisesti, ja pidimme kolmelle isommalle lapselle kotikoulua. Ystävystyimme asunnon meille vuokranneen kreikkalaisen perheen kanssa hyvin, teimme yhdessä ruokaa, ja viihdyimme. Osa sydämestä jäi kylään, ja otimme tavaksi viettää siellä 3-4 viikkoa vuodessa, jos vain ei tullut esteitä eteen. Välillä tuli, vakavampia sairastamisia ja työjuttuja. Nyt korona on estänyt matkustamisen, mutta kylä ja ystävät pysyvät visusti toivelistan kärjessä.

Äitini sairastui vakavasti, ja tarvitsi paljon apua, joten seuraavaksi muutimme Outokumpuun 2016 kesällä, vanhempieni kanssa samaan kerrostaloon vuokralle. Esikoinen muutti tässä yhteydessä Helsinkiin, eikä toiseksi vanhinkaan asunut kanssamme kauaa. Kerkesin hoitaa äitiä noin puoli vuotta, joulukuun kymmenes päivä 2016 hän lähti tästä maailmasta. Katsoin isän perään, enkä osannut ajatella muuttoa vielä aikoihin. Toive omakotitalosta ja pihasta eli kyllä ajatuksissa, mutta olimme tulleet varovaisiksi. 

Vasta tänä kesänä saimme aikaan kompromissi-päätöksen. Emme päässeet Kreikkaan viruksen vuoksi, joten mietimme huolella läpi tarjolla olleita taloja Outokummussa. Lopulta päädyimme jo eteisessä kodilta tuntuneeseen nykyiseen kotiimme. Rohkenimme tehdä realistisen tarjouksen, ja se hyväksyttiin. 

Tämän kodin kohdalla tulen aina muistamaan koronan, ja koirani Kaunon kuoleman. En tiedä kuinka pitkäksi aikamme tässä talossa venyy, nyt tuntuu rauhalliselta. Tämä on 50-vuotisen elämäni 19. koti. Pidän paikoillaan kasvaneita ja juuret omaavia ihmisiä onnellisina. Heidän ei ole tarvinnut heinäsirkan tavoin hypellä paikasta toiseen. Olen aina kokenut olevani reissaaja, jolla ei ole kunnollisia juuria. En ole oikein mistään kotoisin, eniten kuitenkin Kuopiosta, jossa sain asua kuusi tärkeää lapsuuden vuotta. Täällä Outokummussa on vähän samanlainen tunnelma kuin savolaisilla sukujuurillani. Mummini oli Karjalasta, mikä tuo tunnelmaan oman lisänsä.

Ehkä nämä rakkaat metsät ja tämä puutarha auttavat viimein asettumaan paikoilleen, mutta mene ja tiedä, koskaan en sano, ei koskaan. Ehkä matka jatkuu taas yksi päivä. Jospa koti on aina siellä, missä sydän on, vaikkei juuria olisikaan.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s