Voimaeläin

Olen se raskaampi, karvaisempi itseni, metsässä pesääni pitävä suuri emo. Pentuni tosin ovat omilla teillään, kaikki kahdeksan, jotka olen saanut. Kun ne oppivat seikkailemaan ja löysivät syömisensä, emme edes hyvästelleet. Niin sen kuuluu mennä, kantamme kasvaa. Minä jatkan kulkua yksin, eväs ei meinaa välillä talven unille riittää. Joskus tulee uros vastaan, sen kanssa telmin hetken.

Silloin kun tajuntani on toisessa, tämä suuri keho silti kulkee, toteuttaa omintaan. Löntystää, hölkkää, syö, ui, kiipeää puuhun, nukkuu, ja syö taas. Pitkän talven keskellä pääsen välillä sen uniin, pesään, joka ei ole kovin lämmin. Siellä piilossa maailmalta, lumen alla, maan kolossa, olen täydellisen vapaa. Kukaan ei tiedä missä olen, nukun keskellä aikaa, kadonneena.

Pentuihini kiinnyn kuin äitinä lapsiin. Ne nahuavat, riehuvat, ovat nälkäisinä kärttyisiä, uhkarohkeina ulottavat reittejään liian kauas. Niiden on opittava kiipeilemään, uimaan, etsimään ravintoa, välttämään turhaa vaaraa. Niiden paimentaminen ja ruoan hankinnassa auttaminen on täyttä työtä. Mutta kun ne pörriäiset sitten kasvavat ja lähtevät omille reiteilleen, äiti minussa haluaisi juosta perään. Mutta emo on viisas, se ei hötkyile, ei laita luonnolle vastaan. Se on vakaa, antaa aikansa, ja luopuu kun tarvitaan.

Kiikkutuolissa istuessani, katselen hassuja vaaleita varpaitani, lahkeita, puseroa, nenää. Ne ovat irrallisia osia, erilaisia kuin tassuni, turkkini ja kuononi. Koitan tehdä kaikkeni, että metsä ja siellä kotiaan pitävät eläimet saisivat rauhassa elää. Olen huolissani ettei jokiin ja järviin pääsisi myrkkyjä, ettei puita hakattaisi, ettei metsäteitä raivattaisi aina vain lisää, peremmälle metsään. Näen painajaisia mönkijöillä ajavista ukoista, haukkuvista koirista, autoista, aseista joiden luoteihin kuollaan. Pelkään enemmän emona, kuin äitinä koskaan, sillä metsän kuninkaan kruunua ei nähdä, niin kuin ihmis-kuninkaan. Meitä karvaisia lasketaan summittain, jossain päätetään kuinka monta meistä tarvitaan, loput joutavat aseiden eteen. 

Vielä tänään minä elän, haistan marjojen makeuden ja rasvaisen lohen. Hieron kutiavaa selkääni puun kylkeen, venyn täyteen mittaani takajaloilla seisten. Uin joen yli. Kuumana päivänä rämmin viileässä suossa, kylmän tullen ryömin pesään. Tämä minä olen, ja tahdon elää.

Advertisement