Metsä on yöllä kuun himmeästi valaisema, sumuinen, viileä ja kostea. Hirviemo ja vasa kulkevat pitkin askelin edelläni, maasta nousseita sieniä matkallaan haukaten, ja puiden lehtiä turpiinsa hamuten. Niillä ei ole kiire minnekään, ne ovat omassa maailmassaan. Vaikka kuuset ovat kasvaneet, nuoria koivuja on ilmestynyt uusiin paikkoihin, ja entinen metsätie kasvanut umpeen, en epäröi suuntaani. Vaisto kai vie minua oikeaan paikkaan. Vaikka ajatukset tulvivat yli äyräiden, muistot polkevat paikoillaan, saavat päälleen taas uuden kerrostuman.
Tuon ison siirtolohkareen muistan, vaikka suuri mänty makaa sen päälle rojahtaneena, juuret kummallisen pedon sarvina kohti taivasta sojottaen. Lapsena olisin näin pimeässä ollut kauhuissani, varmana olennon lähdöstä perääni. Nyt tutkin puuparan ilmaan kurottavia juuria säälien. Männyllä olisi ollut vielä vuosisata ainakin edessään, ellei olisi horjunut pahassa myrskyssä yksin.
Kivi on mykkä niin kuin muistoissanikin. Sen todistamat tapahtumat on aika pedannut hiekkaan ja sammaliin. Karheat viillot harmaassa kyljessä kielivät jääkauden kovista kourista, valtavien jäämassojen kynsissä pyörimisistä, ja tälle paikalleen unohtumisesta. Halkeama jos toinenkin kasvaa puolukanvarpua, kalliokarstasammalta, isokynsisammalta, ja karhunsammalta. Kauniin pehmeän peiton lohkare on saanut ylleen.
Muistoissani minä palelen ja kipuilen tämän kiven juurella. Näen välillä mustaa, pyörryttää, ja oksettaa. Kaulani on puristuksesta arka, en pysty päästämään ääntäkään. Entinen miesystäväni on jo loikkinut sekopäisenä kauas, eikä koskaan palaa katsomaan, miten minun kävi. Koitan vetää housuja takaisin jalkaan raavituilla käsilläni. Saan kiskottua ne joten kuten alapääni peitoksi, sitten voimani katoavat tyystin. Enää hidas ajatus askarruttaa jo toisaalle siirtyvää tajuntaani, mitä tapahtui, miksi Aaro sekosi?
Hirvet ovat täällä taas, ne aistivat kai minut, ehkä näkevätkin, metsän kruunupäät. Tunnen kylmän luissani, vaikka ne ovat paksulti peiteltyinä ison hautakiveni juureen. Kukaan ei koskaan osannut tänne minua suremaan, jäin monelle rakkaalle arvoitukseksi. Halusin muistaa, että pääsisin viimein jatkamaan matkaa. Monta odetettua on tulossa tälle puolen, haluan heidän seuraan. Jos edelleen kuljen tässä metsässä etsimässä selitystä, en pääse irti koskaan. On aika unohtaa, nousta painottomana kohti kuun siltaa, päästää aamu ja uusi valo tähänkin maailman kolkkaan.
ajantarina – kirjailija Marjo Lanér 